Hajatelmia

16.5.2017 Tässä on ollut vähän kaikenlaista, mistä ei ole tullut kirjoitettua. Blogini hiljeni hitaasti muutama vuosi sitten suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun parisuhteen ongelmat alkoivat. Ei kai niissä sen enempää yhtäläisyyksiä ole, tulipahan nyt vaan mieleen. Mutta sitä kaikenlaista, sitä on tosiaan ollut - ja paljon. On ollut ero, surua, murhetta ja valvottuja öitä. Mutta onneksi myös on ollut iloa, onnea ja uutta rakkautta. Kai se jonkinlainen tasapaino elämässä aina on, vaikka vauhti hirvittääkin.  Jos tälle pyörremyrskylle haluaisi jonkin alun ja syyn löytää, saisi tehdä paljon töitä. Mutta loppu on helppo osoittaa. Olen nimittäin taipunut ajattelemaan, että viimeinen niitti meidän parisuhteellemme oli talonrakennusprojekti, jonka budjetti ja aikataulut venyivät ensin kuukaudesta, sitten vuodesta toiseen. Vaikka tietenkin olihan siinä kaikkea muutakin, kiireinen pikkulapsiarki ja parisuhteen ongelmat. Yhtäkkiä me ei oltu enää me, me ei oltu enää tiimi. Me ei osattu enää oll

Kuva liittyy. Näin ystävää koronaturvallisella lounaalla pari kuukautta sitten, ennen ravintolasulkua ja jälleen kerran tiukentuneita rajoituksia. Kuulumisten vaihdon lomassa kerroin koronaähkystäni ja -väsymyksestäni. Kerroin kaipaavani ihmisiä.  "Mä en edes kaipaa", ystävä sanoi.  Ajatukseni löi jarrut pohjaan hetkeksi. Kaipaanko minäkään ihan oikeasti? Olen kyllä aina nauttinut ihmisten seurasta, mutta samalla myös väsynyt siitä todella helposti. Entisen puolisoni mielestä parasta oli ympäröidä itsensä ihmisillä ihan koko ajan [mahdollisesti kärjistän tässä hieman]. Kun taas minä nautin enemmän omasta rauhasta. Vastakohdat eivät varsinaisesti suhteessamme täydentäneet toisiaan tässäkään mielessä. Olen se tyyppi, joka esimerkiksi yökerhossa olleessaan vietti ylimääräisen vartin vessassa ladaten henkisiä akkuja. (Pahoitteluni kaikille lukitun oven takana odottaneille.) Sitten pystyin taas palaamaan muiden seuraan hikoilemaan tanssilattian jytkeeseen ja jonottamaa

  1.1.2018 Nappasin Puistolan asemalla kuvan runnotusta polkupyörästä. Naureskelin sen kuvaavan hauskasti superrankkaa vuotta 2017. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Oliko 2017 oikeasti kuin renkaaton, lähes tunnistamattomaksi ruhjottu pyörä? Kori rutussa makaamassa sateen laimentamissa eritteissä alikulkutunnelin suulla. Vertaus olisi epäreilu. Ei 2017 oikeasti ollut niin huono, vaikka hetkittäin siltä tuntuikin. Esimerkiksi silloin, kun erohommat junnasivat paikoillaan, kun ositus ei inahtanut milliäkään eteenpäin tai kun lasten asioista piti riidellä.  Ja silloin, kun pelkäsin sydänleikkausta niin paljon, etten muuta järkevää osannut tehdä kuin testamentin ja lukea lapsille iltasadun puhelimen nauhurille.  Ja silloin, kun jouduin miettimään, miten saan maksettua omien asumiskustannusteni päälle sekä tonttivuokran että kiinteistöveron talosta, jossa en edes enää asu. Tai uutta duunia hakiessani, kun olin neljännen tai viidennen kerran hyvä kakkonen. Silti jokaiseen huonoon hetkeen

  29.12.2017 Ei ole tyylikästä puida eroasioita julkisesti. Ei ole tyylikästä tuulettaa likapyykkiään kaiken kansan nähtävillä. Ei ole tyylikästä sanoa, miten kipeitä asioita on joutunut käymään läpi. Ei ole tyylikästä huutoitkeä kiukkuaan ja turhautumistaan. Pitäisi vaan olla aikuinen. Pitäisi hoitaa ero hillitysti ja hallitusti. Pitäisi kertoa, miten helposti voidaan eksän kanssa sopia asioista. Pitäisi voida aloittaa puhtaalta pöydältä. Nyt pöytäni ei ole puhdas. Sillä on muovikassillinen valokuvia. Valokuvia, jotka joku toinen on käynyt läpi. Katsonut juuri näiden kuuluvan minulle. No, minullehan ne kuuluvat: lukio, opiskeluajat, muutama teiniaikainen räpsy. Hyvin ohut viipale historiaani. Iso osa vielä puuttuu: vauva-ajan kuvat, lehtileikkeet työhistorian ajalta, julkaisut, 30 000 kuvaa digitaalisessa muodossa jollain kovalevyllä jossain. Nämä loput ovat entisessä kodissani. Viimeksi näin ne tasan vuosi sitten, kun tein muuttoa. Tuolloin eksän kanssa sovimme käyvämme ne läpi. Hän

Laitan pyykit koneeseen, jotta saisin edes jotain aikaiseksi. Koneeseen ne jäävätkin päiväksi tai pariksi. Muistaessani käytän yhden ylimääräisen huuhtelukerran ja linkouksen. Joskus vielä yhden.  Pesukoneen ääni rauhoittaa. Tuntuu, että asiat edistyvät. Kone ottaa vettä. Luukun lasiin napsuvat vetoketjut ja napit. Huuhtelu. Linkous. Sitten pesun valmistuttua kuuluu piippaus. Ei, vaan tekopirteä pätkä jotain biisiä, joka varmaan pitiäisi tunnistaa. "Valmista tuli! Tyhjennä! VALMISTA TULI! TYHJENNÄ!" Se ärsyttää. Joko se nyt vaatii jotain. Vastahan mä ne pyykit sinne laitoin. Tyhjennän myöhemmin. Jollain vessareissulla katkaisen virrat. Edes jotain säästöä. Otan vihdoin pyykit koneesta. Kuivaustelineellä pyykit kuivuvat ja viihtyvät niin kauan aikaa, että ne yksitellen noukitaan päälle. Ja sitten taas koneeseen.

5.1.2013 Miten sitä aina käykin näin? Sitä näkee kauppareissulla tuttuja ja tulee tahtomattaankin oltua lattea ja tylsä. "Mitä kuuluu?"  Sitä heittää mukamas kiireisenä huolimattoman kysymyksen, johon ei odotakaan muuta vastausta kuin "ihan hyvää" tai "mitäs tässä". Sitten kaavan mukaan vaihdetaan kuulumiset. On niin kamala kiire töissä ja kotona. Lapset temppuilevat, mutta onhan ne niin ihania ja niin vähän aikaa pieniä. "Niin, niin meilläkin." "Mitäs teille?" Joskus kuitenkin käy niin, ettei vastaus ole yhtä tyhjä kuin kysymys. "Itse asiassa aika huonoa."  Toinen näyttikin vähän vakavalta. Ei hymyillyt kassajonossa niin kuin aina ennen. Harmaantunutkin sitten viime moikkailujen. "Vaimo sairastui vakavasti. Syöpä. Ennuste on huono. Elämältä putosi pohja." Tätä ei kuitata huumorilla. Tähän ei voi heittää, että juu niin meilläkin. Tuossa perheessä on kaksi pientä lasta.  Mies, entinen työkaverini on kanssani samaa ikä

Tai oikeastaan kuusi. Tämänkin tekstin kirjoitin jo aikoja sitten, vuonna 2016. Ai miten niin vuosi sitten, no ootahan hetki. 2.3.2016 Siitä on nyt vuosi, kun makasin keskussairaalassa ja odotin unta. Sen jälkeenkin olen ollut yötä sairaalassa, mutta vuosi sitten oli merkittävä yöpyminen. Makasin STROKEssa eli aivohalvausseurantayksikössä. Muistan, miten pahalta se nimi näytti pyörätuolikorkeudelta katsottuna. Edellisen yön olin nukkunut päivystysosastolla miten kuten tippalaitteen huutoa ja naapurivuoteessa makaavan rouvan huokailua kuunnellen. Aamupäivällä lääkäri oli käynyt kertomassa, ettei migreenini ollut migreeniä.  Aivokuvassa oli näkynyt jotain sellaista, jonka takia minun pitäisi mennä välittömästi aivohalvausseurantayksikköön. Minut kärrättiin pyörätuolilla, en saanut kävellä. Vessaan sain mennä, mutta siihen ne vapaudet sitten jäivätkin. Minulta mitattiin tasaisin väliajoin verenpaine, happisaturaatio ja sydäntäkin seurailtiin.  Siellä sitten olin. Viiden miehen kanssa. Oma

 ”Miten sä uskallat kertoa sun leikkauksesta? Eihän kukaan ikinä palkkaa sua, kun sulla on joku tollainen sairaus.” Näin tokaisi viime keväänä eräs puolituttu kerrottuani lähestyvästä avosydänleikkauksestani Facebookissa. No kiitti hei, leikkaus ja siitä kertominen jännittivät jo ihan tarpeeksi muutenkin. Totta puhuakseni olin kyllä itsekin paininut samojen pohdintojen kanssa. Saisinko enää ikinä mitään töitä, kun olen profiloitunut sydänleikkaus-Ainoksi? Näinä henkilöbrändin kulta-aikoina kun pitäisi huolehtia markkina-arvostaan kuin kruununjalokivistä. Keski-ikäisyyden kynnyksellä ja sairauksien herättelemänä tulee ajatelleeksi elämää taaksepäin muutenkin kuin henkilöbrändin näkökulmasta. En näin kärsimysviikonkaan välittömässä läheisyydessä suostu allekirjoittamaan ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” -mantraa, mutta uskon kaiken eletyn elämän tuovan oppia. Ehkä juuri minä kaikkine kokemuksineni ja vikoineni olen sitten vähän kypsempi, vähän kärsivällisempi, vähän avoimemmin elä

20.5.2017 Sairausloma on jännä juttu. Osuuspankkilainen twitteristi kysyi muutama viikko sitten, saako saikulla somettaa. Twiitistä nousi pienoinen äläkkä, niin kuin somessa nyt yleensäkin nousee.  Aiheesta kirjoitettiin myöhemmin myös Osuuspankin blogissa. No mitä saikulla sitten saa tehdä?   Asikkalan kunnanjohtaja ei esimerkiksi olisi yleisen mielipiteen mukaan saanut sairauslomansa aikana olla myymässä raketteja . Kaikki nyt varmaan tajuavat, että kunnanjohtamishommat ovat ehkä vähän eri stressitason juttuja. Vaikka nyt ei siinäkään ihan rakettitieteestä puhuta. Työhyvinvoinnin asiantuntijat ovat kommentoineet aika ajoin mm. sairausloman olevan määrätty tiettyyn työtehtävään eikä se välttämättä estä tekemästä muita itselleen mielekkäitä asioita.  Käy järkeen. Silti yhtä usein keskustellaan siitä, onko saikun aikana oikeutta hoitaa asioita, käydä kaupassa, postissa, kuntosalilla, ulkoiluttaa koiraa, tavata kavereita... you name it. Joku voi olla sitä mieltä, että saikulla pitää olla

Ääntä ei voi säilöä oven taakse tuoksun lailla , mutta lasten ääni jää kyllä kaikumaan tyhjyyteen, jonka he jättävät jälkeensä. Aivan kuin huuto jää olemaan läsnä senkin jälkeen, kun se on jo lakannut. Varsinkin riidan jälkeen. Varsinkin sellaisten viikkojen jälkeen, joihin on mahtunut niin paljon ääntä, että asuntomme saumat pullistelevat ja naapurit kiittelevät vuoroviikkojärjestelyämme. Parhaimmillaan ääni helkkyy sydämessä asti. Se on lapsen lausumia ensimmäisiä sanoja, rakkaan helliä huomioita tai nokkelia oivalluksia, jotka liikuttavat vielä pitkään. Yhtä lailla se on suuttumuksen sävyttämiä syytöksiä, jotka tekevät kipeää ja kirvelevät. Toinen lapsista tokaisi juuri viime viikollamme minun olevan maailman huonoin äiti. Ei hän sitä tarkoittanut, mutta tiesi kyllä tasan tarkkaan, mitä sanoja käyttää satuttaakseen. Jos hellät ja rakastavat sanat voi kuulla mielessään vielä pitkän ajan jälkeen, kumisevat suuttuneena tokaistut asiat vähintäänkin yhtä kauan.  Joku läheisensä menettäny

Avioeron jälkeen ryhdyin uuteen suhteeseen ja muutimme nopeasti yhteen, perustimme uusperheen. ”Liian pian!” joku huusi. ”Onko tuo nyt järkevää?” toinen kysyi. ”Ajattele lapsia”, kolmas muistutti. Annoin piutpaut muiden mielipiteille, mutta lapsia kyllä ajattelin. Miltä lapsistani tuntuisi ottaa elämiinsä kokonaan uusi ihminen? Tavallaanhan sitä tapahtuu tämän tästä. Luokalle tai harrastuksiin voi tulla uusi kaveri, naapuriin muuttaa uusi perhe. Se vaan ei ole sama asia kuin jakaa arkensa uuden ihmisen kanssa. Mitä jos lapset alkaisivat oireilla? Vanhempien ero on pienille jo tarpeeksi kova paikka. Puhumattakaan sitten siitä, että pitäisi alkaa tutustua ihmiseen, jonka lapsi pienessä mielessään voisi vaikka kuvitella tulleen ottamaan isän paikan. Olen tässä uusperheasetelmassamme outolintu. Pienin yhteinen nimittäjä, sillä rakastan lapsiani ja miestäni, ja he rakastavat minua, yhdessä ja erikseen. Siksi koetin myös asettaa itseni heidän asemaansa. Miltä tuntuu tutustua uuteen ihmiseen,

Sosiaalinen media on outo paikka. Saamme sen kautta jatkuvasti välähdyksiä ystävien, puolituttujen, kollegoiden ja tuntemattomienkin elämistä. Tuokiokuvat toisten onnellisista hetkistä valuvat ruutujen välityksellä kuin liukuhihnalta. Nopea tykkäys, ehkä kommentti, mutta äkkiä sitten kans. Seuraavaa kaverin postaamaa perhetapahtumaa ja lomareissua nimittäin pukkaa jo pikakulutettavaksi. Toisten hetket tallentuvat mieliimme ohuina piirtoina, välähdyksinä kuin telkkarisarjasta, jota ei edes kunnolla seuraa. Kohdatessaan tutun ihan livenä voi sitten kaivella some-muistin lokeroita ja sanoa puolihuolimattomasti jotain tuoreista tapahtumista. ”Ai niin sulla oli se, no mites se meni, kiva, kiva.” Somen tarjoamat välipalat muiden elämistä ovat kuitenkin vain osa totuutta. Se on usein kuin olohuone, joka siivotaan vieraita varten. Tähän kauniisti sisustettuun huoneeseen meidät kutsutaan nauttimaan uutuusteetä ja itse leivottuja keksejä. Harvoin kuitenkaan pääsemme kurkistaman sinne nurkkaan, j

On perjantai-ilta, työnnän nenäni nukkuvan lapsen hiuksiin. Tänään hänessä on vielä vieras tuoksu, haju voisi joku sanoa. Huomenna hän jo tuoksuu omalta. Jännä, miten paljon yksi yö vaikuttaa. Kun lasten vanhemmat eivät enää ole yhdessä, kaikkien elämä mullistuu. Eron mukanaan tuomasta myllerryksestä huolimatta, lasten hyvinvointi kaiken keskellä on aikuisten vastuulla. Aikuisten on pyrittävä hoitamaan asiat mahdollisimman hyvin ja asiallisesti. Usein erokriisin jälkimainingeissa se voi tarkoittaa sitä, ettei kukaan aikuisista ole täysin tyytyväinen. Reilun vuoden kokemuksella voin kuitenkin kertoa, että kaikkeen tottuu. Aikuisetkin. Vaikka poikkeuksiakin toki on, ei eron jälkeen enää yleensä asuta yhdessä. Lasten ja aikuisten arjen yksi isoimmista muutoksista liittyy siksi luonnollisesti asumisjärjestelyihin. Eron yhteydessä vanhempien on päätettävä lapsen huollosta, asumisesta ja tapaamisista. Kamalan kliinisesti sanottu, kun kyseessä on kuitenkin useimmiten ihan tavallinen arki. Sei

9.8.2016 Kolmelta aamulla kaikki kutistuu. On vain tämä pieni sairaalahuone, tippakoneen nakutus, vieressä nukkuvan lapsen hengitys, jota kuuntelen tarkasti. On elokuun alku, mutta aivan yhtä hyvin voisi olla keskitalvi. Ulkona on pimeää eikä kesän tuntua ole muualla kuin ruskettuneilla ihoillamme. Tosin rusketusrajatkin tuntuvat haalistuvan sairaalan lakanoita vasten. Pieni kuplamme puhkeaa, kun hoitaja kurkistaa sisään. Tarkistaa hengityksen, kysyy kuulumiset ja kehottaa lempeästi äitiäkin nyt nukkumaan. Vaikka varmaan hän tietää sanoessaankin, ettei tässä paljon nukuta. Kävimme hoitajan kanssa aiemmin läpi osaston toimintaa ja päivärutiineja. Tuntui kuin olisimme jäämässä tänne pitkäksikin aikaa. Hoitajan poistuttua lapsi havahtuu, hengittää hetken huonommin, minua pelottaa. Pelko on usein seurana sairaalassa. Mutta ei pelko yksin tule, sillä on mukanaan ahdistus, epävarmuus ja koti-ikävä. Ihan tarpeeksi monta sairaalayötä olen valvonut, mutta en koskaan aikaisemmin ole valvonut toi

26.9.2017 Vältän koskemasta siihen. Se on iso, punainen ja ruma. Aivan kuin se olisi vihainen jostain. Vihaiselta se välillä tuntuukin. Kiristää, pakottaa, vihloo. Sormien alla arpi on vieras, kohollaan ja tunnoton. Tämä ei ole minua, huomaan usein ajattelevani. Arpi ärsyttää ja muistuttaa olemassaolostaan joka päivä, mutta silti olen hiljalleen alkanut välittää siitä. Se on minun. Minun muistoni, minun sotavammani. Kai siitä jollain tavalla saa olla ylpeäkin. Tämänkin minä kestin. Arpi on samaan aikaan yksityinen ja julkinen. Sopivasta kaula-aukosta se kurkistaa vieraiden silmiin, muttei silti näy kokonaan kuin niille harvoille, joiden seurassa olen alasti. Uimahallin suihkussa kouluikäinen tyttö katsoo pitkään. Minäkin tuijotan. Hänen leikkauksestaan on varmasti yhtä kauan aikaa kuin tytöllä on ikääkin, sillä hänen arpensa on haalea ja vaalea. Ei yhtään vihainen. Kohta minunkaan arpeni ei ole niin vihainen. Tyttäreni piirsi meistä kuukausi leikkauksen jälkeen kuvan. Olemme siinä Hava