Siirry pääsisältöön

"Miten menee?"


5.1.2013

Miten sitä aina käykin näin? Sitä näkee kauppareissulla tuttuja ja tulee tahtomattaankin oltua lattea ja tylsä.

"Mitä kuuluu?" 

Sitä heittää mukamas kiireisenä huolimattoman kysymyksen, johon ei odotakaan muuta vastausta kuin "ihan hyvää" tai "mitäs tässä". Sitten kaavan mukaan vaihdetaan kuulumiset. On niin kamala kiire töissä ja kotona. Lapset temppuilevat, mutta onhan ne niin ihania ja niin vähän aikaa pieniä. "Niin, niin meilläkin."

"Mitäs teille?"

Joskus kuitenkin käy niin, ettei vastaus ole yhtä tyhjä kuin kysymys.

"Itse asiassa aika huonoa." 

Toinen näyttikin vähän vakavalta. Ei hymyillyt kassajonossa niin kuin aina ennen. Harmaantunutkin sitten viime moikkailujen.

"Vaimo sairastui vakavasti. Syöpä. Ennuste on huono. Elämältä putosi pohja."

Tätä ei kuitata huumorilla. Tähän ei voi heittää, että juu niin meilläkin. Tuossa perheessä on kaksi pientä lasta.  Mies, entinen työkaverini on kanssani samaa ikäluokkaa.

Kyselen hiukan lisätietoja. En keksi muuta sanottavaa kuin "kaikkea hyvää, kaikesta huolimatta". "Joo, kiitti", mies vastaa. Lähdemme suuntiimme, minä lakuista intoilevien lasten kanssa vaunuilla ja tuttu hiljaisena autoonsa.

"Kaikkea hyvää." Kas kun ei "tsemppiä" tai "koita jaksaa".

Kai se kuitenkin on tärkeää, että kysyy ja kuuntelee. 
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista

16.5.2017 Tässä on ollut vähän kaikenlaista, mistä ei ole tullut kirjoitettua. Blogini hiljeni hitaasti muutama vuosi sitten suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun parisuhteen ongelmat alkoivat. Ei kai niissä sen enempää yhtäläisyyksiä ole, tulipahan nyt vaan mieleen. Mutta sitä kaikenlaista, sitä on tosiaan ollut - ja paljon. On ollut ero, surua, murhetta ja valvottuja öitä. Mutta onneksi myös on ollut iloa, onnea ja uutta rakkautta. Kai se jonkinlainen tasapaino elämässä aina on, vaikka vauhti hirvittääkin.  Jos tälle pyörremyrskylle haluaisi jonkin alun ja syyn löytää, saisi tehdä paljon töitä. Mutta loppu on helppo osoittaa. Olen nimittäin taipunut ajattelemaan, että viimeinen niitti meidän parisuhteellemme oli talonrakennusprojekti, jonka budjetti ja aikataulut venyivät ensin kuukaudesta, sitten vuodesta toiseen. Vaikka tietenkin olihan siinä kaikkea muutakin, kiireinen pikkulapsiarki ja parisuhteen ongelmat. Yhtäkkiä me ei oltu enää me, me ei oltu enää tiimi. Me ei osattu enää oll
Lähetä kommentti
Lue lisää

Suurin niistä on rakkaus

Avioeron jälkeen ryhdyin uuteen suhteeseen ja muutimme nopeasti yhteen, perustimme uusperheen. ”Liian pian!” joku huusi. ”Onko tuo nyt järkevää?” toinen kysyi. ”Ajattele lapsia”, kolmas muistutti. Annoin piutpaut muiden mielipiteille, mutta lapsia kyllä ajattelin. Miltä lapsistani tuntuisi ottaa elämiinsä kokonaan uusi ihminen? Tavallaanhan sitä tapahtuu tämän tästä. Luokalle tai harrastuksiin voi tulla uusi kaveri, naapuriin muuttaa uusi perhe. Se vaan ei ole sama asia kuin jakaa arkensa uuden ihmisen kanssa. Mitä jos lapset alkaisivat oireilla? Vanhempien ero on pienille jo tarpeeksi kova paikka. Puhumattakaan sitten siitä, että pitäisi alkaa tutustua ihmiseen, jonka lapsi pienessä mielessään voisi vaikka kuvitella tulleen ottamaan isän paikan. Olen tässä uusperheasetelmassamme outolintu. Pienin yhteinen nimittäjä, sillä rakastan lapsiani ja miestäni, ja he rakastavat minua, yhdessä ja erikseen. Siksi koetin myös asettaa itseni heidän asemaansa. Miltä tuntuu tutustua uuteen ihmiseen,
Lähetä kommentti
Lue lisää

Ihmiset

Kuva liittyy. Näin ystävää koronaturvallisella lounaalla pari kuukautta sitten, ennen ravintolasulkua ja jälleen kerran tiukentuneita rajoituksia. Kuulumisten vaihdon lomassa kerroin koronaähkystäni ja -väsymyksestäni. Kerroin kaipaavani ihmisiä.  "Mä en edes kaipaa", ystävä sanoi.  Ajatukseni löi jarrut pohjaan hetkeksi. Kaipaanko minäkään ihan oikeasti? Olen kyllä aina nauttinut ihmisten seurasta, mutta samalla myös väsynyt siitä todella helposti. Entisen puolisoni mielestä parasta oli ympäröidä itsensä ihmisillä ihan koko ajan [mahdollisesti kärjistän tässä hieman]. Kun taas minä nautin enemmän omasta rauhasta. Vastakohdat eivät varsinaisesti suhteessamme täydentäneet toisiaan tässäkään mielessä. Olen se tyyppi, joka esimerkiksi yökerhossa olleessaan vietti ylimääräisen vartin vessassa ladaten henkisiä akkuja. (Pahoitteluni kaikille lukitun oven takana odottaneille.) Sitten pystyin taas palaamaan muiden seuraan hikoilemaan tanssilattian jytkeeseen ja jonottamaa
Lähetä kommentti
Lue lisää