Siirry pääsisältöön

Ei ole tyylikästä

 

29.12.2017

Ei ole tyylikästä puida eroasioita julkisesti. Ei ole tyylikästä tuulettaa likapyykkiään kaiken kansan nähtävillä. Ei ole tyylikästä sanoa, miten kipeitä asioita on joutunut käymään läpi. Ei ole tyylikästä huutoitkeä kiukkuaan ja turhautumistaan.

Pitäisi vaan olla aikuinen. Pitäisi hoitaa ero hillitysti ja hallitusti. Pitäisi kertoa, miten helposti voidaan eksän kanssa sopia asioista. Pitäisi voida aloittaa puhtaalta pöydältä.

Nyt pöytäni ei ole puhdas. Sillä on muovikassillinen valokuvia. Valokuvia, jotka joku toinen on käynyt läpi. Katsonut juuri näiden kuuluvan minulle. No, minullehan ne kuuluvat: lukio, opiskeluajat, muutama teiniaikainen räpsy. Hyvin ohut viipale historiaani. Iso osa vielä puuttuu: vauva-ajan kuvat, lehtileikkeet työhistorian ajalta, julkaisut, 30 000 kuvaa digitaalisessa muodossa jollain kovalevyllä jossain. Nämä loput ovat entisessä kodissani. Viimeksi näin ne tasan vuosi sitten, kun tein muuttoa. Tuolloin eksän kanssa sovimme käyvämme ne läpi. Hän ei ilmeisesti luottanut siihen, että vien vain omiani. Siksi lapsena saamani kirjatkin jäivät hyllyyn. Niidenkin läpikäymiseen sovimme käyttävämme yhdessä aikaa.

Sitä aikaa ei ole vuodessa löytynyt. Ei sen vertaa sopua, että omani olisin pois saanut. Ymmärrän toki, että ihmiset voivat menettää kaiken henkilökohtaisen omaisuutensa vaikka tulipalossa. Kovalevykin voi poksahtaa ja tuhannet kuvat häipyvät toimintasavuna ilmaan. Nyt ei ole kyse sellaisesta.

Minua loukkaa se, että joku toinen ihminen käy yksin läpi omaisuuttani. Päättää siitä, mikä on minulle tärkeää. Iskee käteen muovikassillisen valokuvia. Lopuksi ilmoittaa tavaroiden nyt olevan jaettu. Että kaikki loput on hänen tai sitten jo roskiksessa.

Mutta sitäkään ei varmaan ole tyylikästä sanoa. Pitäisi vaan olla hiljaa.

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista

16.5.2017 Tässä on ollut vähän kaikenlaista, mistä ei ole tullut kirjoitettua. Blogini hiljeni hitaasti muutama vuosi sitten suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun parisuhteen ongelmat alkoivat. Ei kai niissä sen enempää yhtäläisyyksiä ole, tulipahan nyt vaan mieleen. Mutta sitä kaikenlaista, sitä on tosiaan ollut - ja paljon. On ollut ero, surua, murhetta ja valvottuja öitä. Mutta onneksi myös on ollut iloa, onnea ja uutta rakkautta. Kai se jonkinlainen tasapaino elämässä aina on, vaikka vauhti hirvittääkin.  Jos tälle pyörremyrskylle haluaisi jonkin alun ja syyn löytää, saisi tehdä paljon töitä. Mutta loppu on helppo osoittaa. Olen nimittäin taipunut ajattelemaan, että viimeinen niitti meidän parisuhteellemme oli talonrakennusprojekti, jonka budjetti ja aikataulut venyivät ensin kuukaudesta, sitten vuodesta toiseen. Vaikka tietenkin olihan siinä kaikkea muutakin, kiireinen pikkulapsiarki ja parisuhteen ongelmat. Yhtäkkiä me ei oltu enää me, me ei oltu enää tiimi. Me ei osattu enää oll
Lähetä kommentti
Lue lisää

Suurin niistä on rakkaus

Avioeron jälkeen ryhdyin uuteen suhteeseen ja muutimme nopeasti yhteen, perustimme uusperheen. ”Liian pian!” joku huusi. ”Onko tuo nyt järkevää?” toinen kysyi. ”Ajattele lapsia”, kolmas muistutti. Annoin piutpaut muiden mielipiteille, mutta lapsia kyllä ajattelin. Miltä lapsistani tuntuisi ottaa elämiinsä kokonaan uusi ihminen? Tavallaanhan sitä tapahtuu tämän tästä. Luokalle tai harrastuksiin voi tulla uusi kaveri, naapuriin muuttaa uusi perhe. Se vaan ei ole sama asia kuin jakaa arkensa uuden ihmisen kanssa. Mitä jos lapset alkaisivat oireilla? Vanhempien ero on pienille jo tarpeeksi kova paikka. Puhumattakaan sitten siitä, että pitäisi alkaa tutustua ihmiseen, jonka lapsi pienessä mielessään voisi vaikka kuvitella tulleen ottamaan isän paikan. Olen tässä uusperheasetelmassamme outolintu. Pienin yhteinen nimittäjä, sillä rakastan lapsiani ja miestäni, ja he rakastavat minua, yhdessä ja erikseen. Siksi koetin myös asettaa itseni heidän asemaansa. Miltä tuntuu tutustua uuteen ihmiseen,
Lähetä kommentti
Lue lisää

Ihmiset

Kuva liittyy. Näin ystävää koronaturvallisella lounaalla pari kuukautta sitten, ennen ravintolasulkua ja jälleen kerran tiukentuneita rajoituksia. Kuulumisten vaihdon lomassa kerroin koronaähkystäni ja -väsymyksestäni. Kerroin kaipaavani ihmisiä.  "Mä en edes kaipaa", ystävä sanoi.  Ajatukseni löi jarrut pohjaan hetkeksi. Kaipaanko minäkään ihan oikeasti? Olen kyllä aina nauttinut ihmisten seurasta, mutta samalla myös väsynyt siitä todella helposti. Entisen puolisoni mielestä parasta oli ympäröidä itsensä ihmisillä ihan koko ajan [mahdollisesti kärjistän tässä hieman]. Kun taas minä nautin enemmän omasta rauhasta. Vastakohdat eivät varsinaisesti suhteessamme täydentäneet toisiaan tässäkään mielessä. Olen se tyyppi, joka esimerkiksi yökerhossa olleessaan vietti ylimääräisen vartin vessassa ladaten henkisiä akkuja. (Pahoitteluni kaikille lukitun oven takana odottaneille.) Sitten pystyin taas palaamaan muiden seuraan hikoilemaan tanssilattian jytkeeseen ja jonottamaa
Lähetä kommentti
Lue lisää