Ihmiset

Kuva liittyy.

Näin ystävää koronaturvallisella lounaalla pari kuukautta sitten, ennen ravintolasulkua ja jälleen kerran tiukentuneita rajoituksia.

Kuulumisten vaihdon lomassa kerroin koronaähkystäni ja -väsymyksestäni. Kerroin kaipaavani ihmisiä. 

"Mä en edes kaipaa", ystävä sanoi. 

Ajatukseni löi jarrut pohjaan hetkeksi. Kaipaanko minäkään ihan oikeasti?

Olen kyllä aina nauttinut ihmisten seurasta, mutta samalla myös väsynyt siitä todella helposti. Entisen puolisoni mielestä parasta oli ympäröidä itsensä ihmisillä ihan koko ajan [mahdollisesti kärjistän tässä hieman]. Kun taas minä nautin enemmän omasta rauhasta. Vastakohdat eivät varsinaisesti suhteessamme täydentäneet toisiaan tässäkään mielessä.

Olen se tyyppi, joka esimerkiksi yökerhossa olleessaan vietti ylimääräisen vartin vessassa ladaten henkisiä akkuja. (Pahoitteluni kaikille lukitun oven takana odottaneille.) Sitten pystyin taas palaamaan muiden seuraan hikoilemaan tanssilattian jytkeeseen ja jonottamaan baaritiskille. 

Samasta syystä saatoin vaan häipyä kesken illan kotiin. Nappasin taksin ja viestitin kotimatkalla kavereille kiitokset illasta. Minulla oli vaan tullut kiintiö täyteen. Ehkä tuon rajallisen kiintiöni takia en ole oikein koskaan ollut se, joka jaksoi vielä hillua jatkoilla tai jatkojen jatkoilla. Oma suihku ja sänky houkuttivat aina ratkaisevasti enemmän. 

Nyt olen kuitenkin jo alkanut kaivata jopa tahmeita tanssilattioita, baarien melua. Niitä loputtomia jonoja sisälle, narikkaan, tiskille, vessaan, taas narikkaan ja taksiin. Olen alkanut kaivata ihmisiä. 

Ihmisiäkin enemmän kaipaan sitä tiettyä helpotuksen tunnetta, kun viimein pääsee kotiin. On oikeastaan kiva olla väsynyt muista ihmisistä. Kaipaan sitä, ettei minulla ei ole yhtään ikävä ihmisiä.