Siirry pääsisältöön

Kaikesta kyllä selviät

 

1.1.2018

Nappasin Puistolan asemalla kuvan runnotusta polkupyörästä. Naureskelin sen kuvaavan hauskasti superrankkaa vuotta 2017. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Oliko 2017 oikeasti kuin renkaaton, lähes tunnistamattomaksi ruhjottu pyörä? Kori rutussa makaamassa sateen laimentamissa eritteissä alikulkutunnelin suulla.

Vertaus olisi epäreilu. Ei 2017 oikeasti ollut niin huono, vaikka hetkittäin siltä tuntuikin. Esimerkiksi silloin, kun erohommat junnasivat paikoillaan, kun ositus ei inahtanut milliäkään eteenpäin tai kun lasten asioista piti riidellä. 

Ja silloin, kun pelkäsin sydänleikkausta niin paljon, etten muuta järkevää osannut tehdä kuin testamentin ja lukea lapsille iltasadun puhelimen nauhurille. 

Ja silloin, kun jouduin miettimään, miten saan maksettua omien asumiskustannusteni päälle sekä tonttivuokran että kiinteistöveron talosta, jossa en edes enää asu. Tai uutta duunia hakiessani, kun olin neljännen tai viidennen kerran hyvä kakkonen.

Silti jokaiseen huonoon hetkeen on mahtunut jotain positiivistakin. Olen oppinut pitämään puoleni paremmin. Olen tullut varmemmaksi vanhempana, oppinut nauttimaan sekä lapsiviikoista että omasta ajasta. Sydänleikkauksestakin selvisin, sellaisesta mankelista! Varaosalla vahvistettuna ja läheisten tuella olen vahvempi kuin ennen. Se testamenttikin on hyvä olla olemassa vastaisuuden varalle. 

Rahapulmista olen tähän asti selvinnyt tinkimällä, sopimalla ja suunnittelemalla. Eikä sovi unohtaa korvaamatonta apua läheisiltä. 

Duunikuvioista taas on aivan pian selviämässä jotain. Ainakin olen saanut valtavan hyviä kontakteja arvokasta haastattelukokemusta. Se mun paikkani tulee kohta.

Vuonna 2017 tapahtui siis hurjasti hyvääkin. Kasasin muistini tueksi joka kuukaudelta valokuvia ja löysin niistä valtavasti hymyjä, hyviä hetkiä, onnea, iloa ja isoja askelia. Merkittävässä roolissa niissä ovat olleet rakkaat ihmiset, jotka ovat tukeneet ja kannatelleet läpi myrskyjen. On hyvä muistuttaa itseään tästäkin.

Jos jotain vuosi 2017 on opettanut, on se opettanut selviämään. Kaikesta kyllä selviät! lupasi Jarkko Martikainen Ruosterastaat-levylläänkin

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pääministeri hukkui vesisaaviin

Tästä on aikaa jo yli 40 vuotta. Tarkkaa vuotta en tiedä, mutta oleellista on, että Kalevi Sorsa on tuolloin ollut pääministerinä - kenties toisella kaudellaan. Sisareni olivat vähän päälle kymmenen, itse olin vasta vieno toive ja kaukainen ajatus.  Vanhempani olivat opettajia ja heillä oli pitkä kesäloma. Tuona vuonna he olivat hankkineet maalle viisitoista ankkaa. Ankoilla oli mökkirannassa oma aitaus, jossa saivat uida ja temmeltää.  Eräänä päivänä tuohon aitaukseen oli epähuomiossa uiskennellut sorsanpoikanen. Ankat olivat vähällä nokkia pienen tunkeilijan kuoliaaksi, mutta Eeva-sisareni ennätti hätiin ja pelasti poikasen.   Koska pääministerinä siis tuohon maailmanaikaan oli Kalevi Sorsa, antoi sisareni sorsanpoikaselle nimeksi Pääministeri. Sisko kiikutti Pääministerin huoneeseensa ja haki tälle vesisaavin, jossa polskia, kuten kunnon sorsan kuuluukin.   Valitettavasti pieni Pääministeri ei kestänyt järkytystä ja itseään isompien hyökkäystä, vaan menehtyi melko...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Pieni maailma

Threadissa oli puhetta erikoisista kohtaamisista. Tämä ei varsinaisesti tapahtunut mulle, mutta olen osa tarinaa.  Hiukan taustaa tarinalleni: Kävin kouluni ala-asteen kolmannesta luokasta kirjoituksiin saakka helsinkiläisessä kansainvälisessä koulussa, Helsingin Saksalaisessa koulussa (DSH).   Koulussa oli suomalaisten lisäksi iso määrä Suomessa asuvia ulkomaalaisia. Vanhempani työskentelivät ko. koulussa opettajina, kunnes jäivät vuonna 2008 eläkkeelle. Seurustelin teini-ikäisenä koulukaverini, erään eteläafrikkalaisen pojan, B:n kanssa.  Minua vuotta vanhempi B siis asui perheineen Suomessa pari vuotta, joista noin 1,5 vuoden ajan seurustelimme. Kun B:n perhe sitten muutti takaisin Etelä-Afrikkaan, olin niin murheen murtama kuin teinityttö voi olla. Pysyimme kuitenkin ystävinä ja olemme sitä edelleen. Viimeksi vuodenvaihteessa viestittelimme kuulumisia, kun olin törmännyt vanhoihin kuviin.  B opiskeli itsensä meribiologiksi (ellen väärin muista) ja on ollut a...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Autoja, autoja, autoja

Mehän kaikki tiedetään, ettei esimerkiksi omia entisiä kotiosoitteita kannattaisi jakaa interneteissä, koska tuota  tietoa voidaan käyttää identiteettivarakauksissa. Jos et voi todistaa henkilöllisyyttäsi passilla, voi poliisihemuli vaikka pyytää luettelemaan kaikki entiset osoitteesi. Nykypäivänä ei siis voi koskaan olla liian varovainen, mutta ehkäpä entisiä autoja ei kukaan pyydä listaamaan tarkistaakseen, että just sä oot just sä.  Siksipä uskallan mainion Hiljan mainion postauksen  löyhästi innoittamana listata entiseni. Ne autot siis. Kumppaneiden vuoro on sitten huomattavasti myöhemmin (jos koskaan). Ford Escort, 2001–joskus Olen varmaan oman elämäni mielensäpahoittaja, sillä eka oma autoni oli ruosteenpunainen Ford Escort. Ajoin sillä ahkerasti Lahden ja Helsingin väliä. Kerran päin lapsuudenkodin postilaatikkoa. Ford Sierra, joskus Luonnollisesti tämän auton ratissa laulettiin Leevi and the Leavingisia. Lainaksi tosin ei otettu naapurin Sierraa, vaan alla oli om...
Lähetä kommentti
Lue lisää