Siirry pääsisältöön

Kaikesta kyllä selviät

 

1.1.2018

Nappasin Puistolan asemalla kuvan runnotusta polkupyörästä. Naureskelin sen kuvaavan hauskasti superrankkaa vuotta 2017. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Oliko 2017 oikeasti kuin renkaaton, lähes tunnistamattomaksi ruhjottu pyörä? Kori rutussa makaamassa sateen laimentamissa eritteissä alikulkutunnelin suulla.

Vertaus olisi epäreilu. Ei 2017 oikeasti ollut niin huono, vaikka hetkittäin siltä tuntuikin. Esimerkiksi silloin, kun erohommat junnasivat paikoillaan, kun ositus ei inahtanut milliäkään eteenpäin tai kun lasten asioista piti riidellä. 

Ja silloin, kun pelkäsin sydänleikkausta niin paljon, etten muuta järkevää osannut tehdä kuin testamentin ja lukea lapsille iltasadun puhelimen nauhurille. 

Ja silloin, kun jouduin miettimään, miten saan maksettua omien asumiskustannusteni päälle sekä tonttivuokran että kiinteistöveron talosta, jossa en edes enää asu. Tai uutta duunia hakiessani, kun olin neljännen tai viidennen kerran hyvä kakkonen.

Silti jokaiseen huonoon hetkeen on mahtunut jotain positiivistakin. Olen oppinut pitämään puoleni paremmin. Olen tullut varmemmaksi vanhempana, oppinut nauttimaan sekä lapsiviikoista että omasta ajasta. Sydänleikkauksestakin selvisin, sellaisesta mankelista! Varaosalla vahvistettuna ja läheisten tuella olen vahvempi kuin ennen. Se testamenttikin on hyvä olla olemassa vastaisuuden varalle. 

Rahapulmista olen tähän asti selvinnyt tinkimällä, sopimalla ja suunnittelemalla. Eikä sovi unohtaa korvaamatonta apua läheisiltä. 

Duunikuvioista taas on aivan pian selviämässä jotain. Ainakin olen saanut valtavan hyviä kontakteja arvokasta haastattelukokemusta. Se mun paikkani tulee kohta.

Vuonna 2017 tapahtui siis hurjasti hyvääkin. Kasasin muistini tueksi joka kuukaudelta valokuvia ja löysin niistä valtavasti hymyjä, hyviä hetkiä, onnea, iloa ja isoja askelia. Merkittävässä roolissa niissä ovat olleet rakkaat ihmiset, jotka ovat tukeneet ja kannatelleet läpi myrskyjen. On hyvä muistuttaa itseään tästäkin.

Jos jotain vuosi 2017 on opettanut, on se opettanut selviämään. Kaikesta kyllä selviät! lupasi Jarkko Martikainen Ruosterastaat-levylläänkin

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista

16.5.2017 Tässä on ollut vähän kaikenlaista, mistä ei ole tullut kirjoitettua. Blogini hiljeni hitaasti muutama vuosi sitten suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun parisuhteen ongelmat alkoivat. Ei kai niissä sen enempää yhtäläisyyksiä ole, tulipahan nyt vaan mieleen. Mutta sitä kaikenlaista, sitä on tosiaan ollut - ja paljon. On ollut ero, surua, murhetta ja valvottuja öitä. Mutta onneksi myös on ollut iloa, onnea ja uutta rakkautta. Kai se jonkinlainen tasapaino elämässä aina on, vaikka vauhti hirvittääkin.  Jos tälle pyörremyrskylle haluaisi jonkin alun ja syyn löytää, saisi tehdä paljon töitä. Mutta loppu on helppo osoittaa. Olen nimittäin taipunut ajattelemaan, että viimeinen niitti meidän parisuhteellemme oli talonrakennusprojekti, jonka budjetti ja aikataulut venyivät ensin kuukaudesta, sitten vuodesta toiseen. Vaikka tietenkin olihan siinä kaikkea muutakin, kiireinen pikkulapsiarki ja parisuhteen ongelmat. Yhtäkkiä me ei oltu enää me, me ei oltu enää tiimi. Me ei osattu enää oll
Lähetä kommentti
Lue lisää

Suurin niistä on rakkaus

Avioeron jälkeen ryhdyin uuteen suhteeseen ja muutimme nopeasti yhteen, perustimme uusperheen. ”Liian pian!” joku huusi. ”Onko tuo nyt järkevää?” toinen kysyi. ”Ajattele lapsia”, kolmas muistutti. Annoin piutpaut muiden mielipiteille, mutta lapsia kyllä ajattelin. Miltä lapsistani tuntuisi ottaa elämiinsä kokonaan uusi ihminen? Tavallaanhan sitä tapahtuu tämän tästä. Luokalle tai harrastuksiin voi tulla uusi kaveri, naapuriin muuttaa uusi perhe. Se vaan ei ole sama asia kuin jakaa arkensa uuden ihmisen kanssa. Mitä jos lapset alkaisivat oireilla? Vanhempien ero on pienille jo tarpeeksi kova paikka. Puhumattakaan sitten siitä, että pitäisi alkaa tutustua ihmiseen, jonka lapsi pienessä mielessään voisi vaikka kuvitella tulleen ottamaan isän paikan. Olen tässä uusperheasetelmassamme outolintu. Pienin yhteinen nimittäjä, sillä rakastan lapsiani ja miestäni, ja he rakastavat minua, yhdessä ja erikseen. Siksi koetin myös asettaa itseni heidän asemaansa. Miltä tuntuu tutustua uuteen ihmiseen,
Lähetä kommentti
Lue lisää

Ihmiset

Kuva liittyy. Näin ystävää koronaturvallisella lounaalla pari kuukautta sitten, ennen ravintolasulkua ja jälleen kerran tiukentuneita rajoituksia. Kuulumisten vaihdon lomassa kerroin koronaähkystäni ja -väsymyksestäni. Kerroin kaipaavani ihmisiä.  "Mä en edes kaipaa", ystävä sanoi.  Ajatukseni löi jarrut pohjaan hetkeksi. Kaipaanko minäkään ihan oikeasti? Olen kyllä aina nauttinut ihmisten seurasta, mutta samalla myös väsynyt siitä todella helposti. Entisen puolisoni mielestä parasta oli ympäröidä itsensä ihmisillä ihan koko ajan [mahdollisesti kärjistän tässä hieman]. Kun taas minä nautin enemmän omasta rauhasta. Vastakohdat eivät varsinaisesti suhteessamme täydentäneet toisiaan tässäkään mielessä. Olen se tyyppi, joka esimerkiksi yökerhossa olleessaan vietti ylimääräisen vartin vessassa ladaten henkisiä akkuja. (Pahoitteluni kaikille lukitun oven takana odottaneille.) Sitten pystyin taas palaamaan muiden seuraan hikoilemaan tanssilattian jytkeeseen ja jonottamaa
Lähetä kommentti
Lue lisää