16.5.2017
Tässä on ollut vähän kaikenlaista, mistä ei ole tullut kirjoitettua. Blogini hiljeni hitaasti muutama vuosi sitten suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun parisuhteen ongelmat alkoivat. Ei kai niissä sen enempää yhtäläisyyksiä ole, tulipahan nyt vaan mieleen. Mutta sitä kaikenlaista, sitä on tosiaan ollut - ja paljon. On ollut ero, surua, murhetta ja valvottuja öitä. Mutta onneksi myös on ollut iloa, onnea ja uutta rakkautta. Kai se jonkinlainen tasapaino elämässä aina on, vaikka vauhti hirvittääkin.
Jos tälle pyörremyrskylle haluaisi jonkin alun ja syyn löytää, saisi tehdä paljon töitä. Mutta loppu on helppo osoittaa. Olen nimittäin taipunut ajattelemaan, että viimeinen niitti meidän parisuhteellemme oli talonrakennusprojekti, jonka budjetti ja aikataulut venyivät ensin kuukaudesta, sitten vuodesta toiseen. Vaikka tietenkin olihan siinä kaikkea muutakin, kiireinen pikkulapsiarki ja parisuhteen ongelmat. Yhtäkkiä me ei oltu enää me, me ei oltu enää tiimi. Me ei osattu enää olla, oltiinkohan koskaan edes osattu ollakaan. Tuli tilanne, tuli toinen ja lopulta elettiin ja oltiin kuin kämppikset.
Siinä vaiheessa, kun olin vasta oikeastaan päästänyt eroajatuksen itämään, sairastuin vakavasti. Tuolloin sain päähäni muutakin kuin verenkiertohäiriön ja revenneen kaulavaltimon. Sain päähäni, etten halua olla tämän ihmisen kanssa loppuelämääni, haluan jotain muuta. Ajatus siitä, ettemme vanhenisi yhdessä tai ajatus siitä, että ydinperhe hajoaisi, ei tuntunut yhtä pelottavalta kuin se, etten olisi onnellinen.
Olinkin yhtäkkiä itsekäs. Vaikka itsekkääksi minua onkin joskus haukuttukin, niin nyt se tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä tajuta, että ansaitsen parempaa. Ja vaikka suhteessamme nyt kaikenlaista olikin - kaikenlaista sellaista, josta Salattujen elämien käsikirjoittajatkin voivat vain haaveilla - en suostu silti katumaan ja olemaan katkera. Sillä ilman tuota parisuhdetta ja avioliittoa, ja sitä rakennusprojektiakin, en olisi saanut kahta suloista lasta, joita ilman elämäni ei olisi läheskään näin kaoottista, ihanaa, raskasta ja rakasta.
Kaksi vuotta sitten ajattelin, että minun on päästävä tästä pois. Sairastumiseni jälkeen tiesin, että minun on päästävä pois. Aloin puhua miehelle siitä, huonosta olostani. Siitä alkoi melkein kahden vuoden taistelu. Sellaiseksi kai sitä voi sanoa. Minä en osannnut lähteä, mies ei osannut päästää irti. Olimme loukkausten ja satuttamisen kierteessä.
Samaan aikaan lapset kasvoivat ihan yhtäkkiä, alkoi koulu, lähti hampaita ja me miehen kanssa kadotimme toisemme lopullisesti. Nurkan takana odotti aina uusia saippuasarjamaisia käänteitä, jotka viimeistään saivat minut uskomaan, että elämä yllättää kerta toisensa jälkeen yhä kummallisimmilla tavoilla. Kesken eroprosessin tutustuin, ihastuin, rakastuin toiseen. Tiedän, ei tämä nyt ehkä kaikista tyylikkäimmin ollut hoidettu, mutta olin jo päättänyt lähteä. Siksi se ovikin oli toiselle auki. Samalla tavalla kuin en suostu katumaan suhdettani ex-puolisooni, en myöskään suostu häpeämään uutta onneani. Minä olen ansainnut tämän. Joku on varmaan sitä mieltä, että olen ansainnut terveyshuolenikin. Niin kai sitten. Karma is a bitch. Kahden viikon päästä koittaa sydänleikkaus, avosydänleikkaus. Se on iso sana, iso operaatio.
Itse uskon erotaistelulla olleen osansa siinä, että sydämeni kirjamellisesti särkyi. On hirvittävän rankkaa rimpuilla, keskustella, tehdä töitä, pitää arki pyörimässä, kun ei saa tilaa edes itkeä eikä surra. Ei ole aikaa eikä paikkaa sellaiselle. Jostain se tulee ulos ja minulta se tuli rinta-aortasta, joka vuodessa levisi niin isoksi, että se uhkaa revetä. Lääkäreiden mukaan ei ole syytä odottaa repeämistä, siksi leikkauskin hoidetaan pikaisesti alta pois, etten kuolisi. Vaikka joskus tuntuu, että olen jo monta vuotta kuollut pikkuhiljaa pois.
Törmäsin entiseen naapuriin kirjastossa. Hän lohdutti jotakuinkin samoin kömpelöin sanoin kuin ex-puoliso eräässä viestissään. "Jos sä kuolet, et sä sitä itse tiedä." Niin en tiedä. Siksi tämä aika ennen leikkausta tuntuukin niin pahalta.
Tämän tekstin julkaisin vuonna 2017, vain vähän ennen avosydänleikkaustani. Ajattelin, että näin leikkauksen vuosipäivänä voisi olla ihan hyvä hetki palata tunnelmiin.
Kommentit
Lähetä kommentti