Hajatelmia

Tästä on aikaa jo yli 40 vuotta. Tarkkaa vuotta en tiedä, mutta oleellista on, että Kalevi Sorsa on tuolloin ollut pääministerinä - kenties toisella kaudellaan. Sisareni olivat vähän päälle kymmenen, itse olin vasta vieno toive ja kaukainen ajatus.  Vanhempani olivat opettajia ja heillä oli pitkä kesäloma. Tuona vuonna he olivat hankkineet maalle viisitoista ankkaa. Ankoilla oli mökkirannassa oma aitaus, jossa saivat uida ja temmeltää.  Eräänä päivänä tuohon aitaukseen oli epähuomiossa uiskennellut sorsanpoikanen. Ankat olivat vähällä nokkia pienen tunkeilijan kuoliaaksi, mutta Eeva-sisareni ennätti hätiin ja pelasti poikasen.   Koska pääministerinä siis tuohon maailmanaikaan oli Kalevi Sorsa, antoi sisareni sorsanpoikaselle nimeksi Pääministeri. Sisko kiikutti Pääministerin huoneeseensa ja haki tälle vesisaavin, jossa polskia, kuten kunnon sorsan kuuluukin.   Valitettavasti pieni Pääministeri ei kestänyt järkytystä ja itseään isompien hyökkäystä, vaan menehtyi melko...

Mehän kaikki tiedetään, ettei esimerkiksi omia entisiä kotiosoitteita kannattaisi jakaa interneteissä, koska tuota  tietoa voidaan käyttää identiteettivarakauksissa. Jos et voi todistaa henkilöllisyyttäsi passilla, voi poliisihemuli vaikka pyytää luettelemaan kaikki entiset osoitteesi. Nykypäivänä ei siis voi koskaan olla liian varovainen, mutta ehkäpä entisiä autoja ei kukaan pyydä listaamaan tarkistaakseen, että just sä oot just sä.  Siksipä uskallan mainion Hiljan mainion postauksen  löyhästi innoittamana listata entiseni. Ne autot siis. Kumppaneiden vuoro on sitten huomattavasti myöhemmin (jos koskaan). Ford Escort, 2001–joskus Olen varmaan oman elämäni mielensäpahoittaja, sillä eka oma autoni oli ruosteenpunainen Ford Escort. Ajoin sillä ahkerasti Lahden ja Helsingin väliä. Kerran päin lapsuudenkodin postilaatikkoa. Ford Sierra, joskus Luonnollisesti tämän auton ratissa laulettiin Leevi and the Leavingisia. Lainaksi tosin ei otettu naapurin Sierraa, vaan alla oli om...

Mun kalenterissani on muistutus, että laittaisin pian Kertulle nimipäiväkortin postiin. Nimipäiväonnittelujen sijasta olen jättänyt viimeiset jäähyväiset. Kerttu nukkui pois tänään, viikkoa ennen nimipäiväänsä. Kerttu kasvoi isäni siskona, vaikkei virallisesti sisko ollutkaan. Maailmansotien välisenä ja jälkeisinä aikoina se ei kai ollut niin kovin tarkkaakaan. Meille lapsille Kerttu oli aina Kerttu-kummi, oikeasti hän oli vain vanhimman siskoni kummi, mutta ei sekään niin tarkkaa ollut. Tärkeintä oli rakkaus ja välittäminen. Niitä Kertulla kyllä riitti. Minun muistoissani Kerttu oli aina kova nauramaan ja iloinen nähdessämme. Siksi onkin ihanaa, että lapsieni viimeinen muisto Kertusta on aito onnellisuus äskettäisestä vierailustamme. Juttelimme paluumatkalla, miten hyvä mieli myös meille kaikille käynnistä jäi.  Hyvän mielen muistoja Kertusta on monia, mutta yksi melko tuore yhteinen muisto tuntuu juuri nyt aivan erityisen hyvältä. Kertulle kesäpaikkamme Alatalo oli sekä entinen k...

Voiko vitutukseen kuolla? Kyllä voi. Kymmenen vuotta sitten mä melkein kuolin.  Tyttökullat -sarjassa Sophia aloitti tarinansa aina tälleen: picture this, niin aloitan mäkin. Picture this: Lahti 2015. Omakotitalorakennusprojekti (joo, vittu never again), kaksi alle kouluikäistä lasta, avioliitto rakoilee liitoksistaan, lainaa on nostettu jo yli 300 000 ja rahat on silti koko ajan loppu.  Meikäläinen hoitaa lapset ja kodin samaan aikaan, kun mies tekee niitä oikeita töitä työmaalla. Meikäläinen herää aamuyöstä murehtimaan laskuja ja keskeneräisiä töitä. Verenpaine huitelee pilvissä, ahistaa, vituttaa.  Eräänä lauantaiaamuna päivälleen kymmenen vuotta sitten mä heräsin elämäni päänsärkyyn ja naaman roikkumiseen. Sairaalaan tosin pääsin tutkimuksiin vasta maanantaina, koska mun revennyt kaulavaltimoni oli ensin todettu vaan vähän pahemmaksi migreeniksi. "Mee kotiin siitä, jos et halua venailla tuntikaupalla."  Hoidin sitten sunnuntaina kuopuksen 4-vuotissynttärit, maana...

Tunnustan. Olen kova kiroilemaan. Niin kova, että välillä äitinikin häpeää minua ja saan terveydenhoitohenkilökunnan punastumaan.  Kesällä 2017 kävin hieman keventämässä sydäntäni, kun jätin sellaisen reilun puolen litran verran ylimääräistä verta kesän kurjimpaan hanapakkaukseen. Avasin tuolloin kirosana-arkkuani oikein huolella. Fun fact: Avosydänleikkauksen jälkeen on kuulemma ihan normaalia, että sydänpussi kerää nestettä. Puoli litraani oli siis perussettiä ja sydänpussiin mahtuu kuulemma helposti litrakin. Minua oli sydänleikkaukseen mennessä ja leikkauksen jälkeen tökitty ja pistetty ihan tarpeeksi, mutta lisää oli tulossa. Pelotti ja suututti. Leikkaavalta sairaalalta oli tullut puhelimessa tyly tuomio: jos tyhjennys ei onnistu, leikataan uudestaan. Muistan edelleen sen onton fiiliksen kuullessani nuo sanat. Seisoin Lahden torilla pystymättä ajattelemaan muuta kuin kuukauden turhaa toipumista, jos edessä olisi uusi leikkaus. Ylimääräinen neste kuitenkin esti toipumisen, hen...

"Mene nyt ja ole Sisun kanssa."  Näihin sanoihin äitini lopetti tavanomaisen puhelumme, jonka olin soittanut purkaakseni sydäntäni. Tällaisia soiteltiin joka päivä. Tuo lokakuun lopun päivä oli kuitenkin erilainen. Tuntia myöhemmin tavoittelin äitiä uudelleen, mutta isäni vastasi. Kuunteli vuodatukseni, mutta päätti puhelun sanoen, että äiti on pyörtynyt ja paikalla on ensihoito.  Tein välittömästi päätöksen lähteä ajamaan Lahdesta Helsinkiin. Tilanne kuulosti vakavalta ja oli tapahtunut mitä tahansa, olisi tärkeää olla perheeni lähellä ja lähellä äitiä. Matkalla vanhin siskoni soitti. Äidillä oli ollut tukos aivovaltimossa. Aivoinfarkti. Tilanne oli hengenvaarallinen ja äiti leikattaisiin heti. Suljin puhelimen enkä tiennyt, onko minulla enää äitiä, kun olen perillä. Poikani nukkui takapenkillä. Lapsuudenkodissa istuttiin keittiönpöydän ääressä ja odotettiin. Me kaikki. Isäni ja molemmat siskoni. Kummipoikani liittyi myös seuraan. Äidin syntymäpäiväkipun eukalyptukset haisiv...