"Mene nyt ja ole Sisun kanssa."
Näihin sanoihin äitini lopetti tavanomaisen puhelumme, jonka olin soittanut purkaakseni sydäntäni. Tällaisia soiteltiin joka päivä. Tuo lokakuun lopun päivä oli kuitenkin erilainen. Tuntia myöhemmin tavoittelin äitiä uudelleen, mutta isäni vastasi. Kuunteli vuodatukseni, mutta päätti puhelun sanoen, että äiti on pyörtynyt ja paikalla on ensihoito.
Tein välittömästi päätöksen lähteä ajamaan Lahdesta Helsinkiin. Tilanne kuulosti vakavalta ja oli tapahtunut mitä tahansa, olisi tärkeää olla perheeni lähellä ja lähellä äitiä. Matkalla vanhin siskoni soitti. Äidillä oli ollut tukos aivovaltimossa. Aivoinfarkti. Tilanne oli hengenvaarallinen ja äiti leikattaisiin heti. Suljin puhelimen enkä tiennyt, onko minulla enää äitiä, kun olen perillä. Poikani nukkui takapenkillä.
Lapsuudenkodissa istuttiin keittiönpöydän ääressä ja odotettiin. Me kaikki. Isäni ja molemmat siskoni. Kummipoikani liittyi myös seuraan. Äidin syntymäpäiväkipun eukalyptukset haisivat niin voimakkaasti, että muistan tuoksun aina. Kimppu oli pakko siirtää pois pöydältä.
Pöydän vieressä ikkunalaudalla digitaalisessa kuvakehyksessä pyöri isäni ottamia kuvia vuosien varrelta. Kommentoimme vuorollamme kuvia harvakseltaan.
"Onpa äiti kaunis tuossa."
"Ja tossa oon mä vauvana. Ihan hirveen söpö."
"Toi koira on Mari."
"Muistatteko ton auton?"
Muuhun ei oikein pystytty kuin pintapuoliseen jutusteltuun. Kukaan ei uskaltanut sanoittaa ajatuksiaan. Jännitys kohisi korvissa. Katse toiseen sai kyyneleet nousemaan silmiin. Edessämme oli hiljaiset puhelimet, kupeissa teetä, enimmäkseen jäähtyneenä. Oli saatava käsille jotain tekemistä. Täytin ristikoita sivun toisensa jälkeen.
Kun isäni puhelin kahden aikaan vihdoin soi, kaikki pysähtyi. Samaan aikaan oli läsnä pelko ja helpotus. Isäni vastasi, laittoi puhelun kaiuttimelle ja kuuntelimme. Linjan päässä lääkäri soitti kertoakseen hätäleikkauksesta, joka oli saatu tehtyä. Ei täysin onnistuneesti eikä odotusten mukaan, mutta äiti oli herännyt, vastannut puhutteluun ja liikuttanut raajojaan. Oli kuulemma myös tietoinen, missä on ja mitä oli tapahtunut. Lääkäri oli varovaisen toiveikas, mutta varoitteli, ettei elvytystoimenpiteisiin ryhdyttäisi, mikäli äidille tulisi sydänpysähdys. Isäni kysyi, voiko lääkäri viedä terveisiä. Kun vastaus oli myöntävä, särkyi muuten tyynenä pysyneen isän ääni.
"Kerro rakkaita terveisiä. Kaikilta."
Kaksitoista tuntia myöhemmin seisoimme kaikki aivohalvausseurantayksikön oven takana odottamassa vierailuajan alkamista. Emme olleet nukkuneet tai syöneet, olimme vartin etuajassa.
"Säkin tulit", äiti tunnisti.
Äiti oli elossa.
Kommentit
Lähetä kommentti