Melkein tasan neljä vuotta sitten julkaisin uudelleen tekstin uudesta parisuhteestani ja uusperhe-elämästä. Se oli eräänlainen ylistyslaulu tuolle suhteelle ja rakkaudelle.
Jotain kuitenkin jätin kertomatta. Julkaisuhetkellä tuo suhde korahteli kuolontuskissaan.
Paria kuukautta aikaisemmin olin saanut selville puolison salasuhteen, joka repi rikki kaiken rakentamamme. Hänellä oli ollut koko suhteemme ajan tapana viestitellä muille naisille. Kaikenlaista ja -tasoista pettämistä taisi olla enemmän kuin pystyn arvaamaan. Yhden aikaisemman etäsalasuhteen hän minulle tunnustikin. Tuo oli ollut olemassa viettäessämme iloista perhelomaa, tuolle naiselle hän oli myös raportoinut kosineensa minua. Uutta suhdettaan hän ei halunnut lopettaa, sillä se olisi ollut liian väkivaltaista. Selvä.
Miksi sitten postasin tekstin tilanteessa, jossa minulta oli isketty ilmat pihalle ja kaikki luottamus tulevaan oli viety? Sen kun tietäisin. Ehkä yritin huutaa sitä ylistyslaulua yhdelle kuulijalle muita kovempaa. Hän ei vaan enää halunnut kuunnella.
Minulla kesti tuon vuoden kesäkuuhun tajuta, että voin paremmin kuin koskaan ilman tuota suhdetta. Ilman jatkuvaa pelkoa ja epäilystä, toistuvaa tunnetta hylkäämisestä. Ja voi pojat, että se tajuaminen teki hyvää. Kun vertaan kuviani parisuhteemme ajoilta ja eromme jälkeisiin, on ero kuin yöllä ja päivällä.
Jätetty, petetty, eronnut. Mietin joskus, että olisinpa älynnyt karata aiemmin tuosta suhteesta. Mutta kai tämäkin piti kokea.
Kommentit
Lähetä kommentti