Siirry pääsisältöön

Arpi


26.9.2017

Vältän koskemasta siihen. Se on iso, punainen ja ruma. Aivan kuin se olisi vihainen jostain. Vihaiselta se välillä tuntuukin. Kiristää, pakottaa, vihloo. Sormien alla arpi on vieras, kohollaan ja tunnoton. Tämä ei ole minua, huomaan usein ajattelevani.

Arpi ärsyttää ja muistuttaa olemassaolostaan joka päivä, mutta silti olen hiljalleen alkanut välittää siitä. Se on minun. Minun muistoni, minun sotavammani. Kai siitä jollain tavalla saa olla ylpeäkin. Tämänkin minä kestin.

Arpi on samaan aikaan yksityinen ja julkinen. Sopivasta kaula-aukosta se kurkistaa vieraiden silmiin, muttei silti näy kokonaan kuin niille harvoille, joiden seurassa olen alasti. Uimahallin suihkussa kouluikäinen tyttö katsoo pitkään. Minäkin tuijotan. Hänen leikkauksestaan on varmasti yhtä kauan aikaa kuin tytöllä on ikääkin, sillä hänen arpensa on haalea ja vaalea. Ei yhtään vihainen. Kohta minunkaan arpeni ei ole niin vihainen.

Tyttäreni piirsi meistä kuukausi leikkauksen jälkeen kuvan. Olemme siinä Havaijilla. Molemmilla on päällään kaislahameet, hiuksissa kukka. Minun valtavien tissieni välissä irvistää iso punainen arpi. Kuvassa tyttärelläni on samanlainen. Aivan kuin hän haluaisi olla viimeistä piirtoa myöten samanlainen. Tämä olen minä nyt ja näemmä tyttäreni on hyväksynyt sen jo kauan ennen minua.

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista

16.5.2017 Tässä on ollut vähän kaikenlaista, mistä ei ole tullut kirjoitettua. Blogini hiljeni hitaasti muutama vuosi sitten suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun parisuhteen ongelmat alkoivat. Ei kai niissä sen enempää yhtäläisyyksiä ole, tulipahan nyt vaan mieleen. Mutta sitä kaikenlaista, sitä on tosiaan ollut - ja paljon. On ollut ero, surua, murhetta ja valvottuja öitä. Mutta onneksi myös on ollut iloa, onnea ja uutta rakkautta. Kai se jonkinlainen tasapaino elämässä aina on, vaikka vauhti hirvittääkin.  Jos tälle pyörremyrskylle haluaisi jonkin alun ja syyn löytää, saisi tehdä paljon töitä. Mutta loppu on helppo osoittaa. Olen nimittäin taipunut ajattelemaan, että viimeinen niitti meidän parisuhteellemme oli talonrakennusprojekti, jonka budjetti ja aikataulut venyivät ensin kuukaudesta, sitten vuodesta toiseen. Vaikka tietenkin olihan siinä kaikkea muutakin, kiireinen pikkulapsiarki ja parisuhteen ongelmat. Yhtäkkiä me ei oltu enää me, me ei oltu enää tiimi. Me ei osattu enää oll
Lähetä kommentti
Lue lisää

Suurin niistä on rakkaus

Avioeron jälkeen ryhdyin uuteen suhteeseen ja muutimme nopeasti yhteen, perustimme uusperheen. ”Liian pian!” joku huusi. ”Onko tuo nyt järkevää?” toinen kysyi. ”Ajattele lapsia”, kolmas muistutti. Annoin piutpaut muiden mielipiteille, mutta lapsia kyllä ajattelin. Miltä lapsistani tuntuisi ottaa elämiinsä kokonaan uusi ihminen? Tavallaanhan sitä tapahtuu tämän tästä. Luokalle tai harrastuksiin voi tulla uusi kaveri, naapuriin muuttaa uusi perhe. Se vaan ei ole sama asia kuin jakaa arkensa uuden ihmisen kanssa. Mitä jos lapset alkaisivat oireilla? Vanhempien ero on pienille jo tarpeeksi kova paikka. Puhumattakaan sitten siitä, että pitäisi alkaa tutustua ihmiseen, jonka lapsi pienessä mielessään voisi vaikka kuvitella tulleen ottamaan isän paikan. Olen tässä uusperheasetelmassamme outolintu. Pienin yhteinen nimittäjä, sillä rakastan lapsiani ja miestäni, ja he rakastavat minua, yhdessä ja erikseen. Siksi koetin myös asettaa itseni heidän asemaansa. Miltä tuntuu tutustua uuteen ihmiseen,
Lähetä kommentti
Lue lisää

Ihmiset

Kuva liittyy. Näin ystävää koronaturvallisella lounaalla pari kuukautta sitten, ennen ravintolasulkua ja jälleen kerran tiukentuneita rajoituksia. Kuulumisten vaihdon lomassa kerroin koronaähkystäni ja -väsymyksestäni. Kerroin kaipaavani ihmisiä.  "Mä en edes kaipaa", ystävä sanoi.  Ajatukseni löi jarrut pohjaan hetkeksi. Kaipaanko minäkään ihan oikeasti? Olen kyllä aina nauttinut ihmisten seurasta, mutta samalla myös väsynyt siitä todella helposti. Entisen puolisoni mielestä parasta oli ympäröidä itsensä ihmisillä ihan koko ajan [mahdollisesti kärjistän tässä hieman]. Kun taas minä nautin enemmän omasta rauhasta. Vastakohdat eivät varsinaisesti suhteessamme täydentäneet toisiaan tässäkään mielessä. Olen se tyyppi, joka esimerkiksi yökerhossa olleessaan vietti ylimääräisen vartin vessassa ladaten henkisiä akkuja. (Pahoitteluni kaikille lukitun oven takana odottaneille.) Sitten pystyin taas palaamaan muiden seuraan hikoilemaan tanssilattian jytkeeseen ja jonottamaa
Lähetä kommentti
Lue lisää