Siirry pääsisältöön

Vuoroviikkolapset

On perjantai-ilta, työnnän nenäni nukkuvan lapsen hiuksiin. Tänään hänessä on vielä vieras tuoksu, haju voisi joku sanoa. Huomenna hän jo tuoksuu omalta. Jännä, miten paljon yksi yö vaikuttaa.

Kun lasten vanhemmat eivät enää ole yhdessä, kaikkien elämä mullistuu. Eron mukanaan tuomasta myllerryksestä huolimatta, lasten hyvinvointi kaiken keskellä on aikuisten vastuulla. Aikuisten on pyrittävä hoitamaan asiat mahdollisimman hyvin ja asiallisesti. Usein erokriisin jälkimainingeissa se voi tarkoittaa sitä, ettei kukaan aikuisista ole täysin tyytyväinen. Reilun vuoden kokemuksella voin kuitenkin kertoa, että kaikkeen tottuu. Aikuisetkin.

Vaikka poikkeuksiakin toki on, ei eron jälkeen enää yleensä asuta yhdessä. Lasten ja aikuisten arjen yksi isoimmista muutoksista liittyy siksi luonnollisesti asumisjärjestelyihin. Eron yhteydessä vanhempien on päätettävä lapsen huollosta, asumisesta ja tapaamisista. Kamalan kliinisesti sanottu, kun kyseessä on kuitenkin useimmiten ihan tavallinen arki.

Seitsemän- ja kahdeksanvuotiailla lapsillani on ollut jo yli vuoden kaksi kotia. Koti ja arki minun luonani sekä koti ja arki isän luona. Kahdessa kodissaan. 

Joka perjantai he hyvästelevät aamulla yhden kodin ja iltapäivällä eskarin ja koulun jälkeen tervehtivät toista. Se ei varmasti ole aina ihan helppoa. Ei heille eikä meille aikuisille.

Olenkin pieni syyllisyys sydämessäni lukenut asiantuntijoiden moittivan ns. matkalaukkuelämään pakotettujen lapsien vanhempia. ”Haluaisitko itse pakata omaisuutesi joka viikko ja vaihtaa kotia? Paappa kohalles.” Arvostelu sattuu, tuntuu pahalta. Olenko jopa itsekäs, kun vaadin ja vaalin vuoroviikkoasumista, jota eräskin arvostettu psykologi on kuvaillut ”naurettavaksi, mekanistiseksi lähestymistavaksi”?

Toisaalta saan valtavasti lohtua tutkimuksista, joiden mukaan yhdeksän kymmenestä vuoroviikkolapsesta tekisi myös itse samoin aikuisena. Vuoroviikkoasuminen kuulemma auttaa säilyttämään tasapuoliset suhteet molempiin vanhempiin. Tätä järjestelyämme puoltaa kuitenkin eniten ihan omakohtainen kokemus. Kahden kodin lapsillani on kaikki hyvin. Perusikävöinnistä huolimatta lapset vaikuttavat tyytyväisiltä. Puhutaan jo sujuvasti iskän kodista ja äidin kodista, vaihdot sujuvat hyvin eikä muuttunut perhetilanteemme lähetä kaikuja kouluun tai harrastuksiin. Molemmissa kodeissa on rakastavia aikuisia, arjen rutiinit, omat paikat ja pöhköilyt. Sitä arkea.

Seuraavana perjantaina hyvästelen jälleen lapseni. Kertaamme viikon aikana puuhaamiamme juttuja. Rahaa on taas ollut niin vähän, että kekseliäisyys on vedetty ihan äärimmilleen. Kivaa on kuitenkin ollut ja iso ikävä tulee kaikille. Viikko menee taas nopeasti, muistutan lapsille ja ennenkaikkea itselleni. Ja mikä tärkeintä: ”Iskänkin luona on aina superkivaa, eiks niin? ”Joo, moikka! Rakastan sua”, kuuluu kuin yhdestä suusta. ”Moikka! Rakastan teitä!”

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Parempi bisnes -verkkolehden blogissa vuonna 2018.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pääministeri hukkui vesisaaviin

Tästä on aikaa jo yli 40 vuotta. Tarkkaa vuotta en tiedä, mutta oleellista on, että Kalevi Sorsa on tuolloin ollut pääministerinä - kenties toisella kaudellaan. Sisareni olivat vähän päälle kymmenen, itse olin vasta vieno toive ja kaukainen ajatus.  Vanhempani olivat opettajia ja heillä oli pitkä kesäloma. Tuona vuonna he olivat hankkineet maalle viisitoista ankkaa. Ankoilla oli mökkirannassa oma aitaus, jossa saivat uida ja temmeltää.  Eräänä päivänä tuohon aitaukseen oli epähuomiossa uiskennellut sorsanpoikanen. Ankat olivat vähällä nokkia pienen tunkeilijan kuoliaaksi, mutta Eeva-sisareni ennätti hätiin ja pelasti poikasen.   Koska pääministerinä siis tuohon maailmanaikaan oli Kalevi Sorsa, antoi sisareni sorsanpoikaselle nimeksi Pääministeri. Sisko kiikutti Pääministerin huoneeseensa ja haki tälle vesisaavin, jossa polskia, kuten kunnon sorsan kuuluukin.   Valitettavasti pieni Pääministeri ei kestänyt järkytystä ja itseään isompien hyökkäystä, vaan menehtyi melko...

Kerttu

Mun kalenterissani on muistutus, että laittaisin pian Kertulle nimipäiväkortin postiin. Nimipäiväonnittelujen sijasta olen jättänyt viimeiset jäähyväiset. Kerttu nukkui pois tänään, viikkoa ennen nimipäiväänsä. Kerttu kasvoi isäni siskona, vaikkei virallisesti sisko ollutkaan. Maailmansotien välisenä ja jälkeisinä aikoina se ei kai ollut niin kovin tarkkaakaan. Meille lapsille Kerttu oli aina Kerttu-kummi, oikeasti hän oli vain vanhimman siskoni kummi, mutta ei sekään niin tarkkaa ollut. Tärkeintä oli rakkaus ja välittäminen. Niitä Kertulla kyllä riitti. Minun muistoissani Kerttu oli aina kova nauramaan ja iloinen nähdessämme. Siksi onkin ihanaa, että lapsieni viimeinen muisto Kertusta on aito onnellisuus äskettäisestä vierailustamme. Juttelimme paluumatkalla, miten hyvä mieli myös meille kaikille käynnistä jäi.  Hyvän mielen muistoja Kertusta on monia, mutta yksi melko tuore yhteinen muisto tuntuu juuri nyt aivan erityisen hyvältä. Kertulle kesäpaikkamme Alatalo oli sekä entinen k...

Autoja, autoja, autoja

Mehän kaikki tiedetään, ettei esimerkiksi omia entisiä kotiosoitteita kannattaisi jakaa interneteissä, koska tuota  tietoa voidaan käyttää identiteettivarakauksissa. Jos et voi todistaa henkilöllisyyttäsi passilla, voi poliisihemuli vaikka pyytää luettelemaan kaikki entiset osoitteesi. Nykypäivänä ei siis voi koskaan olla liian varovainen, mutta ehkäpä entisiä autoja ei kukaan pyydä listaamaan tarkistaakseen, että just sä oot just sä.  Siksipä uskallan mainion Hiljan mainion postauksen  löyhästi innoittamana listata entiseni. Ne autot siis. Kumppaneiden vuoro on sitten huomattavasti myöhemmin (jos koskaan). Ford Escort, 2001–joskus Olen varmaan oman elämäni mielensäpahoittaja, sillä eka oma autoni oli ruosteenpunainen Ford Escort. Ajoin sillä ahkerasti Lahden ja Helsingin väliä. Kerran päin lapsuudenkodin postilaatikkoa. Ford Sierra, joskus Luonnollisesti tämän auton ratissa laulettiin Leevi and the Leavingisia. Lainaksi tosin ei otettu naapurin Sierraa, vaan alla oli om...