On perjantai-ilta, työnnän nenäni nukkuvan lapsen hiuksiin. Tänään hänessä on vielä vieras tuoksu, haju voisi joku sanoa. Huomenna hän jo tuoksuu omalta. Jännä, miten paljon yksi yö vaikuttaa.
Kun lasten vanhemmat eivät enää ole yhdessä, kaikkien elämä mullistuu. Eron mukanaan tuomasta myllerryksestä huolimatta, lasten hyvinvointi kaiken keskellä on aikuisten vastuulla. Aikuisten on pyrittävä hoitamaan asiat mahdollisimman hyvin ja asiallisesti. Usein erokriisin jälkimainingeissa se voi tarkoittaa sitä, ettei kukaan aikuisista ole täysin tyytyväinen. Reilun vuoden kokemuksella voin kuitenkin kertoa, että kaikkeen tottuu. Aikuisetkin.
Vaikka poikkeuksiakin toki on, ei eron jälkeen enää yleensä asuta yhdessä. Lasten ja aikuisten arjen yksi isoimmista muutoksista liittyy siksi luonnollisesti asumisjärjestelyihin. Eron yhteydessä vanhempien on päätettävä lapsen huollosta, asumisesta ja tapaamisista. Kamalan kliinisesti sanottu, kun kyseessä on kuitenkin useimmiten ihan tavallinen arki.
Seitsemän- ja kahdeksanvuotiailla lapsillani on ollut jo yli vuoden kaksi kotia. Koti ja arki minun luonani sekä koti ja arki isän luona. Kahdessa kodissaan.
Joka perjantai he hyvästelevät aamulla yhden kodin ja iltapäivällä eskarin ja koulun jälkeen tervehtivät toista. Se ei varmasti ole aina ihan helppoa. Ei heille eikä meille aikuisille.
Olenkin pieni syyllisyys sydämessäni lukenut asiantuntijoiden moittivan ns. matkalaukkuelämään pakotettujen lapsien vanhempia. ”Haluaisitko itse pakata omaisuutesi joka viikko ja vaihtaa kotia? Paappa kohalles.” Arvostelu sattuu, tuntuu pahalta. Olenko jopa itsekäs, kun vaadin ja vaalin vuoroviikkoasumista, jota eräskin arvostettu psykologi on kuvaillut ”naurettavaksi, mekanistiseksi lähestymistavaksi”?
Toisaalta saan valtavasti lohtua tutkimuksista, joiden mukaan yhdeksän kymmenestä vuoroviikkolapsesta tekisi myös itse samoin aikuisena. Vuoroviikkoasuminen kuulemma auttaa säilyttämään tasapuoliset suhteet molempiin vanhempiin. Tätä järjestelyämme puoltaa kuitenkin eniten ihan omakohtainen kokemus. Kahden kodin lapsillani on kaikki hyvin. Perusikävöinnistä huolimatta lapset vaikuttavat tyytyväisiltä. Puhutaan jo sujuvasti iskän kodista ja äidin kodista, vaihdot sujuvat hyvin eikä muuttunut perhetilanteemme lähetä kaikuja kouluun tai harrastuksiin. Molemmissa kodeissa on rakastavia aikuisia, arjen rutiinit, omat paikat ja pöhköilyt. Sitä arkea.
Seuraavana perjantaina hyvästelen jälleen lapseni. Kertaamme viikon aikana puuhaamiamme juttuja. Rahaa on taas ollut niin vähän, että kekseliäisyys on vedetty ihan äärimmilleen. Kivaa on kuitenkin ollut ja iso ikävä tulee kaikille. Viikko menee taas nopeasti, muistutan lapsille ja ennenkaikkea itselleni. Ja mikä tärkeintä: ”Iskänkin luona on aina superkivaa, eiks niin? ”Joo, moikka! Rakastan sua”, kuuluu kuin yhdestä suusta. ”Moikka! Rakastan teitä!”
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Parempi bisnes -verkkolehden blogissa vuonna 2018.
Kommentit
Lähetä kommentti