Siirry pääsisältöön

Vuoroviikkolapset

On perjantai-ilta, työnnän nenäni nukkuvan lapsen hiuksiin. Tänään hänessä on vielä vieras tuoksu, haju voisi joku sanoa. Huomenna hän jo tuoksuu omalta. Jännä, miten paljon yksi yö vaikuttaa.

Kun lasten vanhemmat eivät enää ole yhdessä, kaikkien elämä mullistuu. Eron mukanaan tuomasta myllerryksestä huolimatta, lasten hyvinvointi kaiken keskellä on aikuisten vastuulla. Aikuisten on pyrittävä hoitamaan asiat mahdollisimman hyvin ja asiallisesti. Usein erokriisin jälkimainingeissa se voi tarkoittaa sitä, ettei kukaan aikuisista ole täysin tyytyväinen. Reilun vuoden kokemuksella voin kuitenkin kertoa, että kaikkeen tottuu. Aikuisetkin.

Vaikka poikkeuksiakin toki on, ei eron jälkeen enää yleensä asuta yhdessä. Lasten ja aikuisten arjen yksi isoimmista muutoksista liittyy siksi luonnollisesti asumisjärjestelyihin. Eron yhteydessä vanhempien on päätettävä lapsen huollosta, asumisesta ja tapaamisista. Kamalan kliinisesti sanottu, kun kyseessä on kuitenkin useimmiten ihan tavallinen arki.

Seitsemän- ja kahdeksanvuotiailla lapsillani on ollut jo yli vuoden kaksi kotia. Koti ja arki minun luonani sekä koti ja arki isän luona. Kahdessa kodissaan. 

Joka perjantai he hyvästelevät aamulla yhden kodin ja iltapäivällä eskarin ja koulun jälkeen tervehtivät toista. Se ei varmasti ole aina ihan helppoa. Ei heille eikä meille aikuisille.

Olenkin pieni syyllisyys sydämessäni lukenut asiantuntijoiden moittivan ns. matkalaukkuelämään pakotettujen lapsien vanhempia. ”Haluaisitko itse pakata omaisuutesi joka viikko ja vaihtaa kotia? Paappa kohalles.” Arvostelu sattuu, tuntuu pahalta. Olenko jopa itsekäs, kun vaadin ja vaalin vuoroviikkoasumista, jota eräskin arvostettu psykologi on kuvaillut ”naurettavaksi, mekanistiseksi lähestymistavaksi”?

Toisaalta saan valtavasti lohtua tutkimuksista, joiden mukaan yhdeksän kymmenestä vuoroviikkolapsesta tekisi myös itse samoin aikuisena. Vuoroviikkoasuminen kuulemma auttaa säilyttämään tasapuoliset suhteet molempiin vanhempiin. Tätä järjestelyämme puoltaa kuitenkin eniten ihan omakohtainen kokemus. Kahden kodin lapsillani on kaikki hyvin. Perusikävöinnistä huolimatta lapset vaikuttavat tyytyväisiltä. Puhutaan jo sujuvasti iskän kodista ja äidin kodista, vaihdot sujuvat hyvin eikä muuttunut perhetilanteemme lähetä kaikuja kouluun tai harrastuksiin. Molemmissa kodeissa on rakastavia aikuisia, arjen rutiinit, omat paikat ja pöhköilyt. Sitä arkea.

Seuraavana perjantaina hyvästelen jälleen lapseni. Kertaamme viikon aikana puuhaamiamme juttuja. Rahaa on taas ollut niin vähän, että kekseliäisyys on vedetty ihan äärimmilleen. Kivaa on kuitenkin ollut ja iso ikävä tulee kaikille. Viikko menee taas nopeasti, muistutan lapsille ja ennenkaikkea itselleni. Ja mikä tärkeintä: ”Iskänkin luona on aina superkivaa, eiks niin? ”Joo, moikka! Rakastan sua”, kuuluu kuin yhdestä suusta. ”Moikka! Rakastan teitä!”

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Parempi bisnes -verkkolehden blogissa vuonna 2018.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista

16.5.2017 Tässä on ollut vähän kaikenlaista, mistä ei ole tullut kirjoitettua. Blogini hiljeni hitaasti muutama vuosi sitten suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun parisuhteen ongelmat alkoivat. Ei kai niissä sen enempää yhtäläisyyksiä ole, tulipahan nyt vaan mieleen. Mutta sitä kaikenlaista, sitä on tosiaan ollut - ja paljon. On ollut ero, surua, murhetta ja valvottuja öitä. Mutta onneksi myös on ollut iloa, onnea ja uutta rakkautta. Kai se jonkinlainen tasapaino elämässä aina on, vaikka vauhti hirvittääkin.  Jos tälle pyörremyrskylle haluaisi jonkin alun ja syyn löytää, saisi tehdä paljon töitä. Mutta loppu on helppo osoittaa. Olen nimittäin taipunut ajattelemaan, että viimeinen niitti meidän parisuhteellemme oli talonrakennusprojekti, jonka budjetti ja aikataulut venyivät ensin kuukaudesta, sitten vuodesta toiseen. Vaikka tietenkin olihan siinä kaikkea muutakin, kiireinen pikkulapsiarki ja parisuhteen ongelmat. Yhtäkkiä me ei oltu enää me, me ei oltu enää tiimi. Me ei osattu enää oll

Suurin niistä on rakkaus

Avioeron jälkeen ryhdyin uuteen suhteeseen ja muutimme nopeasti yhteen, perustimme uusperheen. ”Liian pian!” joku huusi. ”Onko tuo nyt järkevää?” toinen kysyi. ”Ajattele lapsia”, kolmas muistutti. Annoin piutpaut muiden mielipiteille, mutta lapsia kyllä ajattelin. Miltä lapsistani tuntuisi ottaa elämiinsä kokonaan uusi ihminen? Tavallaanhan sitä tapahtuu tämän tästä. Luokalle tai harrastuksiin voi tulla uusi kaveri, naapuriin muuttaa uusi perhe. Se vaan ei ole sama asia kuin jakaa arkensa uuden ihmisen kanssa. Mitä jos lapset alkaisivat oireilla? Vanhempien ero on pienille jo tarpeeksi kova paikka. Puhumattakaan sitten siitä, että pitäisi alkaa tutustua ihmiseen, jonka lapsi pienessä mielessään voisi vaikka kuvitella tulleen ottamaan isän paikan. Olen tässä uusperheasetelmassamme outolintu. Pienin yhteinen nimittäjä, sillä rakastan lapsiani ja miestäni, ja he rakastavat minua, yhdessä ja erikseen. Siksi koetin myös asettaa itseni heidän asemaansa. Miltä tuntuu tutustua uuteen ihmiseen,

Ihmiset

Kuva liittyy. Näin ystävää koronaturvallisella lounaalla pari kuukautta sitten, ennen ravintolasulkua ja jälleen kerran tiukentuneita rajoituksia. Kuulumisten vaihdon lomassa kerroin koronaähkystäni ja -väsymyksestäni. Kerroin kaipaavani ihmisiä.  "Mä en edes kaipaa", ystävä sanoi.  Ajatukseni löi jarrut pohjaan hetkeksi. Kaipaanko minäkään ihan oikeasti? Olen kyllä aina nauttinut ihmisten seurasta, mutta samalla myös väsynyt siitä todella helposti. Entisen puolisoni mielestä parasta oli ympäröidä itsensä ihmisillä ihan koko ajan [mahdollisesti kärjistän tässä hieman]. Kun taas minä nautin enemmän omasta rauhasta. Vastakohdat eivät varsinaisesti suhteessamme täydentäneet toisiaan tässäkään mielessä. Olen se tyyppi, joka esimerkiksi yökerhossa olleessaan vietti ylimääräisen vartin vessassa ladaten henkisiä akkuja. (Pahoitteluni kaikille lukitun oven takana odottaneille.) Sitten pystyin taas palaamaan muiden seuraan hikoilemaan tanssilattian jytkeeseen ja jonottamaa