Ääntä ei voi säilöä oven taakse tuoksun lailla, mutta lasten ääni jää kyllä kaikumaan tyhjyyteen, jonka he jättävät jälkeensä. Aivan kuin huuto jää olemaan läsnä senkin jälkeen, kun se on jo lakannut. Varsinkin riidan jälkeen. Varsinkin sellaisten viikkojen jälkeen, joihin on mahtunut niin paljon ääntä, että asuntomme saumat pullistelevat ja naapurit kiittelevät vuoroviikkojärjestelyämme.
Parhaimmillaan ääni helkkyy sydämessä asti. Se on lapsen lausumia ensimmäisiä sanoja, rakkaan helliä huomioita tai nokkelia oivalluksia, jotka liikuttavat vielä pitkään. Yhtä lailla se on suuttumuksen sävyttämiä syytöksiä, jotka tekevät kipeää ja kirvelevät. Toinen lapsista tokaisi juuri viime viikollamme minun olevan maailman huonoin äiti. Ei hän sitä tarkoittanut, mutta tiesi kyllä tasan tarkkaan, mitä sanoja käyttää satuttaakseen. Jos hellät ja rakastavat sanat voi kuulla mielessään vielä pitkän ajan jälkeen, kumisevat suuttuneena tokaistut asiat vähintäänkin yhtä kauan.
Joku läheisensä menettänyt kerran sanoi pelkäävänsä sitä hetkeä, kun ei enää muista tämän ääntä tai tapaa puhua. Onneksi voimme nykyään säilöä ääntä hyvin matalalla kynnyksellä, kertoa kauniita asioita nauhalle, lätistä arkipäiväisyyksiä tai vaikka lukea sadun lapsille. Sydänleikkausta odottaessani tein juuri niin. Meillä oli lasten kanssa mainio Nikke-kirjasarja kesken. Nappasin kirjan mukaani potilashotelliin ja leikkausta edeltävänä iltana luin lapsille seuraava vuorossa olleen kertomuksen. Jos kuolisin, heillä olisi ainakin seuraava luku luettuna. En kuollut, mutta äänite on edelleen tallessa.
Kommentit
Lähetä kommentti