9.8.2016
Kolmelta aamulla kaikki kutistuu. On vain tämä pieni sairaalahuone, tippakoneen nakutus, vieressä nukkuvan lapsen hengitys, jota kuuntelen tarkasti.
On elokuun alku, mutta aivan yhtä hyvin voisi olla keskitalvi. Ulkona on pimeää eikä kesän tuntua ole muualla kuin ruskettuneilla ihoillamme. Tosin rusketusrajatkin tuntuvat haalistuvan sairaalan lakanoita vasten.
Pieni kuplamme puhkeaa, kun hoitaja kurkistaa sisään. Tarkistaa hengityksen, kysyy kuulumiset ja kehottaa lempeästi äitiäkin nyt nukkumaan. Vaikka varmaan hän tietää sanoessaankin, ettei tässä paljon nukuta. Kävimme hoitajan kanssa aiemmin läpi osaston toimintaa ja päivärutiineja. Tuntui kuin olisimme jäämässä tänne pitkäksikin aikaa.
Hoitajan poistuttua lapsi havahtuu, hengittää hetken huonommin, minua pelottaa.
Pelko on usein seurana sairaalassa. Mutta ei pelko yksin tule, sillä on mukanaan ahdistus, epävarmuus ja koti-ikävä. Ihan tarpeeksi monta sairaalayötä olen valvonut, mutta en koskaan aikaisemmin ole valvonut toisen unta tällä tavalla. Vaikka ei kai minun tarvitsisi, lapsessa on laitteita ja antureita, jotka seuraavat happea ja sykettä.
Kuplamme puhkeaa taas, kun lääkäri käy tarkistamassa tilanteemme. Puhumme hiljaa aamun suunnitelmista ja lapsen hengityksestä. Lääkärin poistuttua minua itkettää. En voi olla ajattelematta, miten meille olisi voinut käydä, jos en olisi iltapäivällä saanut päähäni kurkistaa lapsen suuhun. "Sano, kulta, aaaaaa."
Viimeksi me kaksi makasimme tällä tavalla vierekkäin sairaalasängyssä maaliskuussa viisi vuotta sitten. Lapsi oli vasta tullut tähän maailmaan ja meillä oli pienen hetken vain toisemme. Se oli tässä samassa jättimäisessä talossa, vain pari kerrosta ylempänä.
Lapsi nousee äkkiä istumaan. "Tuu viereen, lisää peittoa", minua käsketään. Ääni on oudon tunkkainen, ei lainkaan tuttu heleä ääni. "Tulenhan minä, kulta. Onko nyt parempi?" En saa vastausta toinen on jo unessa. Ehkä minunkin pitäisi nukkua.
Tämä teksti on julkaistu aikaisemmin täällä 9.8.2016.
Kommentit
Lähetä kommentti