Siirry pääsisältöön

Kolmelta aamulla


9.8.2016

Kolmelta aamulla kaikki kutistuu. On vain tämä pieni sairaalahuone, tippakoneen nakutus, vieressä nukkuvan lapsen hengitys, jota kuuntelen tarkasti.

On elokuun alku, mutta aivan yhtä hyvin voisi olla keskitalvi. Ulkona on pimeää eikä kesän tuntua ole muualla kuin ruskettuneilla ihoillamme. Tosin rusketusrajatkin tuntuvat haalistuvan sairaalan lakanoita vasten.

Pieni kuplamme puhkeaa, kun hoitaja kurkistaa sisään. Tarkistaa hengityksen, kysyy kuulumiset ja kehottaa lempeästi äitiäkin nyt nukkumaan. Vaikka varmaan hän tietää sanoessaankin, ettei tässä paljon nukuta. Kävimme hoitajan kanssa aiemmin läpi osaston toimintaa ja päivärutiineja. Tuntui kuin olisimme jäämässä tänne pitkäksikin aikaa.

Hoitajan poistuttua lapsi havahtuu, hengittää hetken huonommin, minua pelottaa.

Pelko on usein seurana sairaalassa. Mutta ei pelko yksin tule, sillä on mukanaan ahdistus, epävarmuus ja koti-ikävä. Ihan tarpeeksi monta sairaalayötä olen valvonut, mutta en koskaan aikaisemmin ole valvonut toisen unta tällä tavalla. Vaikka ei kai minun tarvitsisi, lapsessa on laitteita ja antureita, jotka seuraavat happea ja sykettä.

Kuplamme puhkeaa taas, kun lääkäri käy tarkistamassa tilanteemme. Puhumme hiljaa aamun suunnitelmista ja lapsen hengityksestä. Lääkärin poistuttua minua itkettää. En voi olla ajattelematta, miten meille olisi voinut käydä, jos en olisi iltapäivällä saanut päähäni kurkistaa lapsen suuhun. "Sano, kulta, aaaaaa."

Viimeksi me kaksi makasimme tällä tavalla vierekkäin sairaalasängyssä maaliskuussa viisi vuotta sitten. Lapsi oli vasta tullut tähän maailmaan ja meillä oli pienen hetken vain toisemme. Se oli tässä samassa jättimäisessä talossa, vain pari kerrosta ylempänä.

Lapsi nousee äkkiä istumaan. "Tuu viereen, lisää peittoa", minua käsketään. Ääni on oudon tunkkainen, ei lainkaan tuttu heleä ääni. "Tulenhan minä, kulta. Onko nyt parempi?" En saa vastausta toinen on jo unessa. Ehkä minunkin pitäisi nukkua.

Tämä teksti on julkaistu aikaisemmin täällä 9.8.2016. 

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pääministeri hukkui vesisaaviin

Tästä on aikaa jo yli 40 vuotta. Tarkkaa vuotta en tiedä, mutta oleellista on, että Kalevi Sorsa on tuolloin ollut pääministerinä - kenties toisella kaudellaan. Sisareni olivat vähän päälle kymmenen, itse olin vasta vieno toive ja kaukainen ajatus.  Vanhempani olivat opettajia ja heillä oli pitkä kesäloma. Tuona vuonna he olivat hankkineet maalle viisitoista ankkaa. Ankoilla oli mökkirannassa oma aitaus, jossa saivat uida ja temmeltää.  Eräänä päivänä tuohon aitaukseen oli epähuomiossa uiskennellut sorsanpoikanen. Ankat olivat vähällä nokkia pienen tunkeilijan kuoliaaksi, mutta Eeva-sisareni ennätti hätiin ja pelasti poikasen.   Koska pääministerinä siis tuohon maailmanaikaan oli Kalevi Sorsa, antoi sisareni sorsanpoikaselle nimeksi Pääministeri. Sisko kiikutti Pääministerin huoneeseensa ja haki tälle vesisaavin, jossa polskia, kuten kunnon sorsan kuuluukin.   Valitettavasti pieni Pääministeri ei kestänyt järkytystä ja itseään isompien hyökkäystä, vaan menehtyi melko...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Pieni maailma

Threadissa oli puhetta erikoisista kohtaamisista. Tämä ei varsinaisesti tapahtunut mulle, mutta olen osa tarinaa.  Hiukan taustaa tarinalleni: Kävin kouluni ala-asteen kolmannesta luokasta kirjoituksiin saakka helsinkiläisessä kansainvälisessä koulussa, Helsingin Saksalaisessa koulussa (DSH).   Koulussa oli suomalaisten lisäksi iso määrä Suomessa asuvia ulkomaalaisia. Vanhempani työskentelivät ko. koulussa opettajina, kunnes jäivät vuonna 2008 eläkkeelle. Seurustelin teini-ikäisenä koulukaverini, erään eteläafrikkalaisen pojan, B:n kanssa.  Minua vuotta vanhempi B siis asui perheineen Suomessa pari vuotta, joista noin 1,5 vuoden ajan seurustelimme. Kun B:n perhe sitten muutti takaisin Etelä-Afrikkaan, olin niin murheen murtama kuin teinityttö voi olla. Pysyimme kuitenkin ystävinä ja olemme sitä edelleen. Viimeksi vuodenvaihteessa viestittelimme kuulumisia, kun olin törmännyt vanhoihin kuviin.  B opiskeli itsensä meribiologiksi (ellen väärin muista) ja on ollut a...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Autoja, autoja, autoja

Mehän kaikki tiedetään, ettei esimerkiksi omia entisiä kotiosoitteita kannattaisi jakaa interneteissä, koska tuota  tietoa voidaan käyttää identiteettivarakauksissa. Jos et voi todistaa henkilöllisyyttäsi passilla, voi poliisihemuli vaikka pyytää luettelemaan kaikki entiset osoitteesi. Nykypäivänä ei siis voi koskaan olla liian varovainen, mutta ehkäpä entisiä autoja ei kukaan pyydä listaamaan tarkistaakseen, että just sä oot just sä.  Siksipä uskallan mainion Hiljan mainion postauksen  löyhästi innoittamana listata entiseni. Ne autot siis. Kumppaneiden vuoro on sitten huomattavasti myöhemmin (jos koskaan). Ford Escort, 2001–joskus Olen varmaan oman elämäni mielensäpahoittaja, sillä eka oma autoni oli ruosteenpunainen Ford Escort. Ajoin sillä ahkerasti Lahden ja Helsingin väliä. Kerran päin lapsuudenkodin postilaatikkoa. Ford Sierra, joskus Luonnollisesti tämän auton ratissa laulettiin Leevi and the Leavingisia. Lainaksi tosin ei otettu naapurin Sierraa, vaan alla oli om...
Lähetä kommentti
Lue lisää