Siirry pääsisältöön

Sydänleikkaus somessa

 ”Miten sä uskallat kertoa sun leikkauksesta? Eihän kukaan ikinä palkkaa sua, kun sulla on joku tollainen sairaus.” Näin tokaisi viime keväänä eräs puolituttu kerrottuani lähestyvästä avosydänleikkauksestani Facebookissa. No kiitti hei, leikkaus ja siitä kertominen jännittivät jo ihan tarpeeksi muutenkin.

Totta puhuakseni olin kyllä itsekin paininut samojen pohdintojen kanssa. Saisinko enää ikinä mitään töitä, kun olen profiloitunut sydänleikkaus-Ainoksi? Näinä henkilöbrändin kulta-aikoina kun pitäisi huolehtia markkina-arvostaan kuin kruununjalokivistä.

Keski-ikäisyyden kynnyksellä ja sairauksien herättelemänä tulee ajatelleeksi elämää taaksepäin muutenkin kuin henkilöbrändin näkökulmasta. En näin kärsimysviikonkaan välittömässä läheisyydessä suostu allekirjoittamaan ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” -mantraa, mutta uskon kaiken eletyn elämän tuovan oppia. Ehkä juuri minä kaikkine kokemuksineni ja vikoineni olen sitten vähän kypsempi, vähän kärsivällisempi, vähän avoimemmin elämään suhtautuva, vähän enemmän ihminen.

Työhaastattelutilanteessa ei toki saa kysyä työhön tai työntekoon liittymättömiä asioita eikä hakijoita saa syrjiä sairauden, etnisyyden, uskonnon tai sukupuolenkaan takia. Silti varsinkin työtöntä työnhakijaa voi pelottaa olla oma itsensä somessa. Puhumattakaan siitä, että menisi kertomaan sairauksistaan julkisesti.

Itse tulin siihen tulokseen, että kertoisin leikkauksestani tilaisuuden tullen mahdollisimman avoimesti niin somessa kuin livekohtaamisissakin, työhaastattelut mukaan lukien. En huomion takia vaan siksi, että tietoisuuden lisääminen ei ole minulta itseltäni pois. Kun vaikeista asioista puhuu, niille saa näkyvyyttä. Joten jos omilla avauksillani saan jonkun pitämään verenpaineestaan parempaa huolta, on se jo itsessään saavutus.

Nykyistä työpaikkaani hakiessani mainitsin sydänleikkauksestani kaksituntisen työhaastattelun alkupuolella. Se kun sopi aiheeseen, josta juuri sillä hetkellä puhuimme ja haastattelutilanne tuntui heti alusta lähtien turvalliselta. Minun kohdallani leikkaus tai sydänsairaus eivät estäneet työpaikan saamista. Se kyllä olisi estänyt kaiken, jos repeytymään lähtenyttä rinta-aorttaani ei olisi korjattu ajoissa. Niin, ja se verenpaine, siitä pidän nykyään paljon parempaa huolta.

Tämä teksti on julkaistu aiemmin Parempi bisnes -verkkolehden blogissa hieman ennen pääsiäistä 2018.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pääministeri hukkui vesisaaviin

Tästä on aikaa jo yli 40 vuotta. Tarkkaa vuotta en tiedä, mutta oleellista on, että Kalevi Sorsa on tuolloin ollut pääministerinä - kenties toisella kaudellaan. Sisareni olivat vähän päälle kymmenen, itse olin vasta vieno toive ja kaukainen ajatus.  Vanhempani olivat opettajia ja heillä oli pitkä kesäloma. Tuona vuonna he olivat hankkineet maalle viisitoista ankkaa. Ankoilla oli mökkirannassa oma aitaus, jossa saivat uida ja temmeltää.  Eräänä päivänä tuohon aitaukseen oli epähuomiossa uiskennellut sorsanpoikanen. Ankat olivat vähällä nokkia pienen tunkeilijan kuoliaaksi, mutta Eeva-sisareni ennätti hätiin ja pelasti poikasen.   Koska pääministerinä siis tuohon maailmanaikaan oli Kalevi Sorsa, antoi sisareni sorsanpoikaselle nimeksi Pääministeri. Sisko kiikutti Pääministerin huoneeseensa ja haki tälle vesisaavin, jossa polskia, kuten kunnon sorsan kuuluukin.   Valitettavasti pieni Pääministeri ei kestänyt järkytystä ja itseään isompien hyökkäystä, vaan menehtyi melko...

Pieni maailma

Threadissa oli puhetta erikoisista kohtaamisista. Tämä ei varsinaisesti tapahtunut mulle, mutta olen osa tarinaa.  Hiukan taustaa tarinalleni: Kävin kouluni ala-asteen kolmannesta luokasta kirjoituksiin saakka helsinkiläisessä kansainvälisessä koulussa, Helsingin Saksalaisessa koulussa (DSH).   Koulussa oli suomalaisten lisäksi iso määrä Suomessa asuvia ulkomaalaisia. Vanhempani työskentelivät ko. koulussa opettajina, kunnes jäivät vuonna 2008 eläkkeelle. Seurustelin teini-ikäisenä koulukaverini, erään eteläafrikkalaisen pojan, B:n kanssa.  Minua vuotta vanhempi B siis asui perheineen Suomessa pari vuotta, joista noin 1,5 vuoden ajan seurustelimme. Kun B:n perhe sitten muutti takaisin Etelä-Afrikkaan, olin niin murheen murtama kuin teinityttö voi olla. Pysyimme kuitenkin ystävinä ja olemme sitä edelleen. Viimeksi vuodenvaihteessa viestittelimme kuulumisia, kun olin törmännyt vanhoihin kuviin.  B opiskeli itsensä meribiologiksi (ellen väärin muista) ja on ollut a...

Autoja, autoja, autoja

Mehän kaikki tiedetään, ettei esimerkiksi omia entisiä kotiosoitteita kannattaisi jakaa interneteissä, koska tuota  tietoa voidaan käyttää identiteettivarakauksissa. Jos et voi todistaa henkilöllisyyttäsi passilla, voi poliisihemuli vaikka pyytää luettelemaan kaikki entiset osoitteesi. Nykypäivänä ei siis voi koskaan olla liian varovainen, mutta ehkäpä entisiä autoja ei kukaan pyydä listaamaan tarkistaakseen, että just sä oot just sä.  Siksipä uskallan mainion Hiljan mainion postauksen  löyhästi innoittamana listata entiseni. Ne autot siis. Kumppaneiden vuoro on sitten huomattavasti myöhemmin (jos koskaan). Ford Escort, 2001–joskus Olen varmaan oman elämäni mielensäpahoittaja, sillä eka oma autoni oli ruosteenpunainen Ford Escort. Ajoin sillä ahkerasti Lahden ja Helsingin väliä. Kerran päin lapsuudenkodin postilaatikkoa. Ford Sierra, joskus Luonnollisesti tämän auton ratissa laulettiin Leevi and the Leavingisia. Lainaksi tosin ei otettu naapurin Sierraa, vaan alla oli om...