Saikku

20.5.2017

Sairausloma on jännä juttu. Osuuspankkilainen twitteristi kysyi muutama viikko sitten, saako saikulla somettaa. Twiitistä nousi pienoinen äläkkä, niin kuin somessa nyt yleensäkin nousee. Aiheesta kirjoitettiin myöhemmin myös Osuuspankin blogissa.

No mitä saikulla sitten saa tehdä?  Asikkalan kunnanjohtaja ei esimerkiksi olisi yleisen mielipiteen mukaan saanut sairauslomansa aikana olla myymässä raketteja. Kaikki nyt varmaan tajuavat, että kunnanjohtamishommat ovat ehkä vähän eri stressitason juttuja. Vaikka nyt ei siinäkään ihan rakettitieteestä puhuta.

Työhyvinvoinnin asiantuntijat ovat kommentoineet aika ajoin mm. sairausloman olevan määrätty tiettyyn työtehtävään eikä se välttämättä estä tekemästä muita itselleen mielekkäitä asioita. Käy järkeen. Silti yhtä usein keskustellaan siitä, onko saikun aikana oikeutta hoitaa asioita, käydä kaupassa, postissa, kuntosalilla, ulkoiluttaa koiraa, tavata kavereita... you name it. Joku voi olla sitä mieltä, että saikulla pitää olla vain ja ainoastaan selkä kiinni sohvassa, kärsiä kurjasta olostaan ja korkeintaan nauttia ajatuksesta, että kohta päästään taas töihin. Tuolla tavoin saa toki ajatella, mutta niin kauan kuin se ei ole sairauslomaa määränneen lääkärin nimenomainen ohje, kannattaa maallikon ja satunnaisen tarkkailijan pitää mölyt mahassaan.

Itse olen pian koittavaan avosydänleikkaukseeni saakka sairauslomalla, koska yksinkertaisesti ei mieli meinaa pysyä matkassa. Nukun huonosti ja huomaan jatkuvasti ajautuvani ajattelemaan leikkausta, mahdollisia riskejä, lapsiani, auki sahattua rintakehää, kuolemaa, pitkää toipumista, kipua, kaikenlaisia katetreja. Mitä näitä nyt on. Kaikkien kannalta on siis parempi, että kelailen näitä asioita ihan omalla ajallani sen sijaan, että ahdistuisin vielä lisäksi työasioista. Sairauslomalle jääminen ei kuitenkaan ollut helppo päätös. Tuskailin pitkään sen ajatuksen kanssa, että sairauslomalle jäädessäni jätän töissä toiset pulaan. Että olen huono tiimin jäsen, vaikka hyvä tiimiläinen juuri osaakin kertoa omasta toimintakyvystään.

En kuitenkaan ole vuodepotilas, jalkani ei ole kipsissä enkä sairasta yleisvaarallista tartuntatautia. Minun oloani ei siis paranna kotisohvalla makoilu, vaan esimerkiksi ulkoilu, muut ihmiset, pöljäily lasteni kanssa ja hyvä ruoka. Kaikki sellainen, joka myös leikkauksen jälkeen auttaa toipumisessa. Ja silti tunnen huonoa omatuntoa työntäessäni nenäni ulos kevään ensimmäiseen hellepäivään, nauraessani ystävieni kanssa terassilla, nauttiessani hetkestä, jolloin en pelkää kuolevani. Ihan pöhköä tuntea niin, tajuan sen itsekin.

Miksi sitten avaudun tästä asiasta? Ehkä siksi, että somehörhönä jaan edelleen elämääni eri kanavissa. Ehkä siksi, että näitä juttuja kytätään [tässä oli linkki Iltalehden juttuun, jota ei tosin enää löydy interneteistä.]. Kuva, jossa hymyilen onnellisena mieheni vieressä hyvän aterian jälkeen ei varsinaisesti ole kuva ihmisestä, joka on kipeästi sairausloman tarpeessa. Vai onko? Sitäpä juuri kuvaa katsova ei voi tietää eikä siitä siksi kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Kun vaan muistaisin itse olla potematta huonoa omaatuntoa.