Kun lapset lähtevät, siivoan ja sen jälken suljen heidän huoneensa oven. Sen taakse jää heidän uniensa tuoksut. Käydessäni viemässä lastenhuoneeseen vaatteita tai muualle asuntoon lojumaan jääneitä leluja, tuo tuoksu muistuttaa minua jostain sellaisesta, joka asunnosta puuttuu. Jostain sellaisesta, mikä sinne normaalisti kuuluu. Nykyisessä kodissamme lastenhuone on taustalla. Se on suljettu ovi toiseen maailmaan. Toisenlaisiin viikkoihin. Se on takanani, kun istun sohvalla, olen tietoinen siitä, mutta en koko ajan kohtaa sen tyhjyyttä. Edellisessä asunnossa lastenhuoneeseen mentiin eteiskäytävästä. Aina kotiin tullessani ja kotoa lähtiessäni ohitin tyhjän huoneen. Ovi oli aina pakko sulkea, ettei ammottava tyhjyys imaisisi minuakin mukaansa. Suljetussa ovessa on paljon symboliikkaa. Joskus tuntuu kuin sulkisin lapset elämästäni isäviikon ajaksi. Vaikka eihän se niin mene. Ei koskaan. Lapsettomallakaan viikolla ei mene tuntiakaan ilman ajatusta lapsista.
Tekstejä ja turinoita, haaveita sekä hajanaisia ajatelmia nykyhetkestä ja vuosien takaa.